DEKKARI: 1. LUKU

1. KUULUSTELU

Ihailen sinua, Pertti Karttunen. Olen aina ihaillut sinua, ihailen sinua nyt, ja ihailen sinua maailman loppuun asti. Olen suurin ihailijasi, etkä sinä edes tiedä sitä.

Muistatko minut? (Typerä kysymys). Olen Raimo Riski. Työskentelin alaisenasi kaksikymmentä vuotta. Minulla oli aikaa seurata työskentelyäsi, oppia sinulta. Jäätyäsi eläkkeelle, minä otin ohjat. Tein kaiken kuten sinä. En ehkä niin kirkkaasti ja nerokkaasti, mutta hyvin kuitenkin.

Et pitäisi yhtään siitä, miten asiat ovat nyt. Yhteiskunta on muuttunut ja poliisinkin pitää muuttua. Kohta minunkin pitää lähteä. Kuulun siihen niinsanottuun vanhaan koulukuntaan, josta isot pomot haluavat kovasti eroon. Ehkä minut pistetään johonkin toimistoon homehtumaan. Leimaamaan passeja. Lopulta minusta tulee samanlainen koinsyömä kääkkä kuin sinustakin, jos nyt jotenkin kitkutan elossa siihen asti.

Älä nyt saatana livo siinä kieltäsi. Kyllä, tämä on taskumatti. Tässäkin asiassa olen vain uskollisin opetuslapsesi, mutten mitenkään veroisesi. (Glunk.) Kyllä tämä gutaa tekee, mutten käsitä mitä se teki sinulle. Olit kirkkaimmillasi silloin, kun pullo oli puolillaan. Kun pullo oli tyhjä, olit hieman samea, mutta vasta silloin ratkesivat visaisimmatkin rikokset.

Minulla on tässä sinun mappisi. Siinä lukee, että sinulla on pieniä ongelmia muistin kanssa. Nimittäin lyhyen, keskipitkän ja pitkän muistin. Toisinsanoen, et muista yhtään mistään mitään. Muistat tietenkin olevasi juoppo, nikotinisti ja kofeinisti. Sellainen muisti on syvällä munaskuissa.

Joo, se on rööki. Sinulta opin muuten sätkän käärimisen taidonkin. Hitto, miten helvetissä olet jaksanutkin elää noin vanhaksi? Tietääkseni et ole koskaan nauttinut mitään muita ravinteita kuin viskiä, tupakkaa ja kahvia. Anteeksi pappa, menikö savua silmiin?

Yritän tässä ajatella niinkuin sinä. Mikä se on, mikä erottaa keskinkertaisuudet neroista? Koko elämäni olen tehnyt kaiken niinkuin sinä. Olen päässyt jonnekin asti, mutten yhtään niin pitkälle kuin sinä. Sinä olet nero, Karttunen. Ehken yrittänyt tarpeeksi. Ehken juonut tarpeeksi, polttanut tarpeeksi, ajatellut tarpeeksi... nussinut tarpeeksi? Ehken ollut tarpeeksi mulkku? No niin. Onhan tässä jo muisteltu vanhoja tarpeeksi. Et sinä tullut tänne juhlapuheita kuuntelemaan.

Ymmärrät Karttunen varmaan, että juuri nyt päätäni repivät ristiriitaiset aatokset. Jos matkallasi kohtaat Buddhan, tapa hänet, sanotaan. Minun täytyy murhata guruni, jotta olisin hän. Näin, niinkuin kuvaannollisesti sanoen. Minun täytyy olla kova, niinkuin Pertti Karttunen oli kova. En tee tätä siksi, että vihaisin sinua. Teen tämän, koska rakastan sinua.

Pistä vain nimesi siihen paperiin, niin saat tästä kunnon huikan. Voin antaa sinulle röökinjämätkin. Tunnustat siinä syyllistyneesi rikokseen. Odotas, laitan nauhurin päälle. Tämän rouvan, Bertta Sylvia Hyttisen rituaalimurhaan, josta sinut on saatu vereksiltään kiinni. Oli sinulla ainakin kengät veressä. Huonesiivooja on mahdollisesti tapahtuman silminnäkijä, tosin hänellä on jonkinlainen jälkitraumaattinen stressireaktio, joten emme saaneet ihan täysin selvää hänen muminoistaan. Sen verran kuitenkin, että hän sanoi heränneensä lattialla mulkku suussa. Tämä mulkun jatkeena on ilmeisesti ollut ryppyinen kurppa nimeltä Pertti Karttunen. Soittaako kelloja?

Vanhan rouvan ruumiinpaloista on rakennettu tällainen erikoinen joulukoriste. Kas, tuossa on kuva. Näyttääkö tutulta. Murhassa on käytetty työvälineitä, jotka on varastettu sairaanhoitajien huoneesta. Hoitajien huone, näin sivumennen sanoen, on täynnä sinun sormenjälkiäsi. Sitten on tämä sairaanhoitaja, joka vaikuttaa vajonneen jonkinlaiseen psykoosiin. Ja kas, tämäkin hoitaja, niin vähän kuin hänen puheestaan saakin selvää, puhuu jotakin Pertti Karttusen mulkusta. Ikälopuksi kääkäksi sinulla taitaa olla yllättävän paljon vientiä?

Palataanpas joulukoristeisiin. Sinun taskustasi löytyi tämmöinen lappu. Siinä lukee MOBILE. Kyllä, se on sinun käsialaasi. Niin, mobile. Mitä oikein mumiset? Muistat jotakin, eikö niin? Kerro sedälle, kerro.

Ei, Karttunen, et saa ryyppyä, ennenkuin kerrot tälle nauhurille jotakin. Irti viinoista hullu. Perverssi vanha kääkkä. Tuosta. Vittu. Nouse nyt saatana ylös. Löinkö liian kovaa?

Tyypillistä. Yritän tehdä kaikkeni, ja sitten sinä vanha homo menet ja kuolet minun käsiini. Kuule nyt, Karttunen. Sinä olisit tehnyt samoin. Halusin sinun vain tietävän, kuinka paljon minä arvostan sinua.

--

Poliisin väkivaltayksikön johtaja Raimo Riski pyyhki hikeä otsaltaan. Hänen teki mieli mehevää sokerikuorrutettua berliininmunkkia. Aina kun häntä vitutti, hän saattoi ahmia niitä kymmenittäin. Mutta ei nyt. Tämä oli tulikoe. Tämä oli hänen viimeinen tilaisuutensa osoittaa olevansa Pertti Karttusen kaltainen nero, ja hän oli varma, että noiden munkkien syöminen oli esteenä hänen neroutensa kukkaan puhkeamiselle.

Pertti Karttunen käytti surutta viinaa, tupakkia, kahvia ja naisia, mutta berliininmunkit eivät kuuluneet hänen paheidensa joukkoon.

Raimo Riski otti huikan taskumatista, ja alkoi kasata mielessään suunnitelmaa. Kaikki todisteet viittasivat siihen, että hänen entinen pomonsa oli väkivaltaisen uransa ja muistisairauden seurauksena menettänyt järkensä. Ehkä hän ei enää muistanut olevansa poliisi, vaan samastui niihin mitä niljakkaimpiin murhanhimoisiin psykopaatteihin, joita hän oli jahdannut uransa aikana.

Tästä tulisi Raimo Riskin nerokkain ja kirkkain keissi. Hän todistaisi pystyvänsä kylmään ja tarkkaan ajatteluun, ja selvittäisi tilit Buddhan kanssa. Ja itsensä. Tämän viimeisen kenttätyön jälkeen hänet työnnettäisiin toimistoon jotain saatanan passeja leimaamaan. Niitä hän saisi leimata ainakin pari vuotta ennen eläkkeelle jäämistä. Ainakin, jos hän toivoi rahojen riittävän kaikkeen viinaan ja vaimoihin. Ei helvetti, eläkkeellähän niitä menee vielä enemmän kuin nyt. Katso nyt vaikka tuota vanhaa ukonraatoa tuossa.

Tästä tulisi Raimo Riskin nerokkain keissi ikinä. Ainakin jos tuo ukonrähjä, joka oli joskus ollut Pertti Karttunen, maailman paras poliisi, saataisiin herätettyä henkiin.

--

Raimo Riski avasi oven. Auringonvalo tulvahti käytävän ikkunoista hämärään huoneeseen. Hetken aikaa tuhannet pienet pölyhiukkaset tanssivat valokiilassa, sitten ovi sulkeutui. Ylihoitaja oli tullut sisään. Oranssi pöytälamppu valaisi työpöytää himmeästi. Ylihoitaja yskäisi.

• Olet taas polttanut tupakkaa täällä, ylihoitaja sanoi. Se on ehdottomasti kielletty. Se on asiakkaidemme terveydelle vaaraksi. Ettehän antanut herra Karttuselle tupakkaa?

Ylihoitaja Mirjam Lyytikäinen oli täällä ehdoton BOSS. Mitään ei tapahtunut, ellei hän nostanut sormeaan. Tai tapahtui tietysti yhtä sun toista, mistä ylihoitaja ei pitänyt. Esimerkiksi hän ei pitänyt siitä, että ankarista kielloista huolimatta eräät henkilöt joivat alkoholijuomia, ja polttivat terveydelle haitallisia nikotiinisavukkeita. Terveys ennenkaikkea, se oli hänen mottonsa.

Hän oli täällä ainoa nainen, jonka hame ylettyi polven alapuolelle, ja jonka uniformussa ei ollut kaiken paljastavaa kaula-aukkoa. Hänen kasvoillaan ei ollut meikkiä. Hän vetäisi nutturaa kireämmälle, ja yritti katseellaan löytää vihaamaansa miestä. Siis toista heistä.

• Missä herra Karttunen on?

• Se on pöydän alla, Raimo Riski sanoi. Epäilty sai jonkinlaisen sairauskohtauksen ja löi päänsä pöytään.

Mirjam Lyytikäinen kurkisti pöydän alle, ja siellähän se vanhus makasi. Hän tarkisti kaulavaltimosta miehen pulssin. Ukolla oli mustelma leuassa.

• Elää vielä, ylihoitaja sanoi.

• Hyvä, sanoi Raimo Riski. Olisi tutkimuksen kannalta harmillista, jos epäilty potkaisisi tyhjää.

Ylihoitaja loi Raimo Riskiin syyllistävimmän mulkaisunsa, joka olisi pelästyttänyt kenet tahansa. Paitsi tätä poliisinketaletta. Ja ehkä tuota toista, joka makasi maassa. Hän vihasi Raimo Riskiä melkein yhtä paljon kuin vanhusta. Viha on merkillinen tunne. Mitä välinpitämättömämpi vihan kohde on, sitä isommaksi viha kasvaa. Otetaan vaikka nämä kaksi poliisia. Heillä on ollut monia syitä tehdä jotakin elämässään, mutta viha ei ollut koskaan se syy. He saattoivat vaikka hakata joitain roistoja henkihieveriin, mutta siihenkin syynä oli aina rakkaus. Rakkaus heidän työtänsä kohtaan. Mirjam Lyytikäiselle tällainen asenne oli täysin käsittämätön. Nämä nuljakkeet, kytät, eivät pelänneet häntä kuten kaikki muut. Tämä sai hänet aivan pois tolaltaan.

• Mitenkähän tämän nyt ilmaisisi, Raimo Riski sanoi. En ole täydellinen poliisi, teen joskus virheitä. Mutta ei takerruta niihin pieniin virheisiin. Eihän tämä sinun hoitolasikaan ole mikään täydellinen paikka. On murhia, on sitä sun tätä. Et varmaankaan halua ylimääräistä julkisuutta tälle jutulle? Mitä nyt rikkaat asiakkaasi siitä ajattelisivat? Voin vakuuttaa olevani paras mies hoitamaan tämän homman. Tuo ruumis, eikun siis, tuo vanhus tuossa lattialla on entinen esimieheni. Tiedän miten hän ajattelee. Jos pystyt kursimaan tuon vanhan kärpännaaman kokoon, niin ratkaisen tämän tapauksen hetkessä. Emme valitettavasti voi ihan vielä pidättää epäiltyä, sillä näyttöä ei vaan ole riittävästi...

• Näyttöä ei ole riittävästi? Ylihoitaja kivahti. Tavattu rikospaikalla, pippelillä leikkiminen, kengänpohjat veressä, sormenjälkiä hoitajien huoneessa? Mitä muuta todisteita tässä muka tarvitaan?

• Nämä kaikki ovat teknistä todistusaineistoa, Raimo Riski sanoi. Tarvitaan vielä jotakin, mikä liittäisi hänet selkeästi murhaan, kuten vaikkapa tunnustusta.

• Tunnustusta? Sinähän taidat olla päästäsi vialla. Eihän tuo mies muista eilistä päivää, miten se voisi muka tunnustaa murhan?

• Noh, noh, ei hätää, Raimo Riski sanoi. Löydämme kyllä vedenpitävät todisteet. Keskity sinä vain siihen, että epäilty saadaan takaisin elävien kirjoihin.

Ylihoitaja yritti tuijottaa miestä halveksuvasti, mutta törmäsi taas tämän hajamieliseen katseeseen. Jos ylihoitaja heittäisi vaatteensa pois ja hyppäisi hajareisin pöydän päälle, tuo mies varmaan ainoastaan katsoisi häntä ilmeettömästi ja toteaisi: ”Herra antoi, Herra otti, ylistetty olkoon Herran nimi”. Tällaiset ihmiset olivat arvaamattomia. Mirjam Lyytikäinen ei pitänyt niistä.

• Tulkaa sisään vain, ylihoitaja huikkasi oven taakse.

Valokiila avautui ja sulkeutui, pölyhiukkaset tanssivat hetken. Kaksi pelokasta hoitajaa kompasteli toistensa jalkoihin, jääden kylki kyljessä ovelle seisomaan.

• Peremmälle vain, Mirjam Lyytikäinen sanoi. Pertti Karttunen on tuolla pöydän alla. Se löi leukansa pöydänkulmaan. Koittakaa saada se tolkkuihinsa. Tai no, koittakaa saada se edes samaan kuntoon, missä se oli ennen tätä niinsanottua kuulustelua. Pitäkää sitä hellästi kuin omaa lastanne, mutta, pieni varoituksen sana: älkää antako sen tökkiä itseänne millään, esimerkiksi kullilla mihinkään, kuten vaikka suuhun.