Dekkari jatkis patkis: Möördör

Pertti Karttunen oli kääntänyt raamatusta sätkän ja taittanut tötterön mutkalle kuin mahorkan, jottei filtteröimätön savu koskisi keuhkoihin niin kovasti. Nyt hän tupakoi valtavan kristallikruunun alla varistellen tuhkat hajamielisesti stökiksen viereen pöytäliinalle. Kangas tummui hiljalleen ja alkoi savuta.

Vanha mies oli käynyt läpi kaikki aamun rutiinit, joskaan nyt ei ollut aamu vaan iltapäivä vaikkei hän sitä tiennyt. Hän oli noussut, todennut päätä kivistävän, todennut olevansa saatanan vanha, rakastunut ja mahdollisesti vielä murhaaja.

Ukko oli etsiskellyt viinoja löytämättä mitään, löytänyt seinän takaa vanhan natsin, aikonut tökkiä tämän hengiltä kahvinvärjäämällä teelusikalla, mutta unohtanut tehdä sen poltellessaan tupakkiaan pöytäliinan kärytessä ja toistellessaan mantran lailla käsittämätöntä Hyvää Sanaa: ”koiniks-mitta nisuja yhden denarin, ja kolme koiniksia ohria kolme denaria. Sinut on vaa'alla punnittu ja köykäiseksi havaittu, mutta älä unohda öljyä.” Tämän kaiken oli kirjoittanut seinään vaakaa toisessa kädessään ja liitua toisessa pitävä mustan hevosen selässä pönöttävä henkiolento.

Entinen Pertti Karttunen oli ollut jumalankieltäjä, ateisti, rienaaja ja pakana, mutta tämä nykyinen oli harras uskovainen. Hän ei nimittäin muistanut olevansa ateisti. Hän luki sätkäpapereitaan aina suurella hartaudella, ja pisti unohduksen piikkiin sen, ettei koskaan ymmärtänyt lukemastaan tuon taivaallista.

Savu pisteli jo Pertti Karttusen pusikoituneita sieraimia, kun hän alkoi vähitellen tajuta pöytäliinan olevan tulessa. Silloin tapahtui jotakin kummallista. Vanhus riisui kenkänsä ja alkoi huojuen kiivetä narisevan puutuolin päälle. Satunnainen sivustakatsoja olisi varmaan hämmästellyt miehen toimintaa: pöytä oli tulessa ja tuo vanha seniili yritti kiivetä tuolin päälle. Kuvitteliko se olevansa tuolin päällä turvassa palavalta pöydältä?

Ukko ei ollut sillä tavalla notkea, että olisi käden käänteessä kiivennyt tuolille, vaan siihen meni muutama kiikkerä ja hikinen tovi. Lopulta mies seisoi tuolin päällä. Hän avasi sepaluksensa ja kusta luikautti pöytäliinalle juuri sopivasti: pöytä oli ajatellut leimahtaa ilmiliekkeihin ihan milloin tahansa, kun kusinen suihku sammutti palon sihahtaen ja nostatti ilmaan savupilven, joka ilmoitti palohälylle, että nyt olisi hyvä aika ruveta ulvomaan.

Pertti Karttunen havahtui. Hän ei tiennyt kuka oli, missä oli ja niin edelleen. Hän tajusi vain seisovansa tuolilla, haistavansa palaneen käryä, ja palosireenin pärisevän niin saakutisti. Jotkut jutut eivät nimittäin ole muistinvaraisia. Ukon ei tarvinnut esimerkiksi aina uudelleen keksiä mikä on ”savu”, tai mikä on ”palohälytin”. Tai ”nainen”. Ne olivat selkärangassa.

Ukko syöksyi ovesta ulos.

Kun sanon, että ukko syöksyi ovesta ulos, täytyy huomioida hänen plusmiinus sadan vuoden ikänsä. Voit kuvitella, että tuo ”syöksyminen” näytti vähän samalta kuin jossain äärimmilleen hidastetussa filmissä: kieli roikkuu ulkona, kuola on jähmettynyt kielenpäähän ja hikipisara hiuskiehkuralle. Aika näyttää pysähtyneen, mutta se ei johdu siitä, että ukon elämä pyörii filminauhana päässä, vaan siitä, että hän on niin saatanan hidas ja raihnainen kurppa.

No niin. Pertti Karttunen ”syöksyi” käytävälle. Käytävällä hän unohti jälleen edellisen elämänsä, joka oli kestänytkin jo koko matkan kiikkerän tuolin päältä ovelle, ja oven takana väijyvään kafkamaiseen käytävään.

Oven suljettuaan(ja kuullessaan sen maagisen ”klik” äänen selkänsä takana) hän siis palasi taas peruskysymysten äärelle.

Pertti Karttuselle yksi päivä oli kuin tuhat vuotta, ja tuhat vuotta kuin yksi päivä. Tämä on mystiikkaa. Se tarkoittaa sitä, että hän eli koko ajan sekä nyt hetkessä että ikuisuudessa. Aikaa ei ollut hänelle olemassa sillä tavalla kuin se on olemassa useimmille meistä. Hän saattoi kiepsahtaa seuraavaksi vorteksiin, nauttia elämänsä viimeisestä hetkestä kirurgilampun sirinöineen ja suolenvääntöineen kirurgien yrittäessään kaivella viimeisiä lyijykuulia hänen sisuksistaan, ja seuraavassa hetkessä antaa blondiinihoitajalle kultaisen suihkun, ja jököttää kohta taas käytävällä ikäänkuin noita edellisiä jutskia ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

Nyt hän jökötti taas siinä käytävällä.

Palohälyttimen houkuttelemana mummot, papat ja heille auvoisana sunnuntai-iltapäivänä seuraa tehneet nuoret hoitajat törmäsivät kaoottisesti käytävään ja poukkoilivat silmittömästi suuntaan jos toiseenkin. Pertti Karttunen ei kiirehtinyt, sillä hän teki juuri merkittävää ajatustyötä.

Lopulta käytävään jäi vain yksi pappa, joka rynkytti rollaattorilla maassa makaavan mummon kylkeen, kun ei kerran väistääkään osannut.

Pertti Karttunen pyyhkäisi kulmakarvat silmiltään ja näki kotkan lailla mielikuvituksen siivittämillä puolisokeilla silmillään kaukana lattialla makaavan huonesiivoojan viehkeät crumbmaiset reidet.

Vanhus alkoi raahustaa reisiä kohti. Siinä eteenpäin laahautuessaan hänen mieleensä alkoi ihmeellisesti palata asioita. Hän alkoi tietää asioita. Hän tiesi esimerkiksi, että maassamakaava nainen oli Milena, huonesiivooja, jota hän saattoi mahdollisesti rakastaa. Hän ymmärsi syvällisesti rakastavansa jotakuta, ja että hänen elämänsä suurenmoisin ja tärkein tehtävä oli selvittää kuka oli tuon rakkauden ikuinen kohde.

Hänen kulkiessaan käytävänpätkää, käänteistä via dolorosaansa, kohti tuota suurenmoista Luojan luomaa, saatamme sielumme silmin nähdä koko ihmisen evoluution ameeban ja sammakkoeläimen kautta ihmisapinaksi ja lopulta tuoksi neandertalinihmiseksi, joka hän oli. Saatamme jopa todistaa ihmeen, kun lämpimän tunteen levitessä rintaan tuon ikälopun papan lähes käyttökelvoton siitin kovettuu järkälemäiseksi monumentiksi. Ja aivan luomuna!

Vanhus oli tästä ihanasta ihmeestä vilpittömän onnellinen ja kiitti luojaansa siitä!

Siinä edetessään evoluution polulla ja vitaalisuuden kehoon palatessa, Pertti Karttunen huomasi maassa makaavan säärekkään vierellä olevan oven auki olevan.

Palohälytin känisi edelleen. Myrkkykaasut! ukko ajatteli. Saavuttaessaan täyden ihmisen ja munan mitan, hän kyykistyikin jo lattialle ja alkoi ensin kontata, sitten ryömiä eteenpäin. Tulipalonhan täytyi raivota tuossa avoimessa huoneessa! Sen saattoi päätellä siitä, että myrkkykaasut olivat tainnuttaneet kauniin siivoojan välittömästi, kun hän oli avannut oven(täytyy huomioida, että ukon karvaisia korvia raiskasi vielä ihan selkeä palohälyttimen ulina).

Pertti Karttunen ryömisi varovasti naisensa luo, pelastaisi tämän varmalta kuolemalta ja täten voittaisi hänen rakkautensa.

Nyt vanhus jo ryömikin siivoojan päällä. Hän aikoi raahata tämän turvaan, mutta tajusi sitten, ettei avoimesta huoneesta hönkinyt palaneen käryä. Hän kyhnytti vähän eteenpäin ja yritti kurkkia huoneeseen. Samassa siivooja heräsi, ja koki lyhyen ajan sisällä toisen tainnuttavan järkytyksen, sillä ukko oli pöytäpaloa sammuttaessaan unohtanut sepaluksensa auki, ja nyt mies ryömi ihanan Milenan päällä tökkien mulkkullaan käytännössä siivoojaleidin korvaan. Nainen kirkaisi, tarttui paniikinomaisesti tankoon ja menetti taas tajuntansa.

• Hupsis, totesi ukko, ja korjaili pippeliä takaisin housujen sisään.

Toivottattavasti hän ei ollut rakastamani nainen, vanhus ajatteli. Tuo rakkaus olisi takuusti nyt menetetty. Hän totesi vaaran olevan ohi viereisessä huoneessa, nousi ylös, korjaili vaatteitaan ja vilkuili vielä ympärilleen. Josko tapauksella oli ollut silminnäkijöitä? Sitten hän tepasteli murhapaikalle.

Perversiot, murhat, paloittelut, kannibalismi tai nekrofilia eivät olleet Pertti Karttuselle tuntemattomia asioita, niinpä hän ei hämmästynyt huoneessa odottanutta näkyä. Tässä oli ilmeisesti joku vanha mummo, joka oli laitettu todella siististi pakettiin ja ripustettu sitten kattoon mobileksi roikkumaan. Jokainen ruumiinpalanen, jopa irtileikattu glitoris oli puhdistettu huolellisesti ennen ripustamista. Samaa ei voinut sanoa lattiasta. Lattia oli jokseenkin veren, nahanriekaleiden ja suolenpätkien peitossa.

Kaikki ruumiinosat, joita ei oltu käytetty mobilessa oli jätetty lattialle lojumaan. Jäljelle jäänyt mytty muistutti vähän jonkun bodarin likaisia kalsareita pursuavaa putkikassia. Hajukin oli jokseenkin yhtä paha.

Pertti Karttunen osoitti teokselle ammatillista ihailua. Tekijä oli ollut verhoutuneena kokovartalo-suojapukuun, ja oli teon jälkeen kuoriutunut siitä ulos saamatta itseensä niin tahran tahraa, vanhus päätteli. Hän oli haltioissaan.

Sitten sisään alkoi lapata kaikenlaista väkeä, mikä keskeytti hänen ihailunsa. Sisään tuli hoitajia ja vanhuksia, jotka huusivat ja hosuivat ympäriinsä. Ihana Milenakin kävi taas kirkumassa ja pökertymässä lattialle heti ukon nähdessään.

Pertti Karttunen otti nopeasti muistivihkonsa esiin ja kirjoitti sinne isoin kirjaimin: MOBILE. Muuta hän ei ehtinyt, sillä väkijoukko ja toiminta vei hänet jo mukanaan.

Dekkari: Luukku säpissä

Ylihoitaja Mirjam Lyytikäinen laittoi luukkunsa säppiin ja, pientä vastenmielisyyttä tuntien, pakottautui kasvopeilin eteen. Hän oli tosissaan kireän näköinen. Mutta sitten oli kaikki velvollisuudet. Hän kiskoi hiukset nutturasta ja antoi niiden vapaana hyväillä poskiaan. Hän tunsi itsensä likaiseksi ja vapaaksi.

Joku koputti oveen.

• Nyt on työt kesken, ylihoitaja huikkasi hätäisesti. Ei saa tulla sisään.

Joku oli oven takana hiljaa. Mietti varmaan pitäisikö ehkä sanoa jotakin, ja meni sitten pois.

Ylihoitajan toimisto oli pieni ja kostea koppero Kartanon kellarin syvyyksissä. Asiakkaalle parasta, työntekijöille rippeet. Se oli hänen mottonsa. Itselleen hän valitsi rippeistäkin rippeet, vaikka olisi voinut, satumaisen rikas kun oli, rakentaa itselleen oman huvilan Kartanon viereen, katolle helikopterikentän ja pihalle parkkihallin täyteen urheiluautoja.

Mirjam Lyytikäinen kun omisti koko laitoksen ja johti siellä kaikkia laillisia liiketoimia. Laittomiakin oli, mutta niistä ylihoitaja ei mitään tiennyt. Manaili vain, että mistä helvetistä tätä viinaa ja sarvikuonopulveria tänne tulee.

Jo hivenen rentoutuneena ennen niin aina ah-viulunkielenpinkeä täti-ihminen kaivoi maton alta ruosteisen avaimen, jolla hän avasi lokeron, josta hän löysi toisen avaimen, jolla hän avasi vanhan puisen kaapin. Sieltä, pienen pienestä pahvilaatikosta hän löysi huulipunan.

Hän peilaili itseään hienoisen pölyn peittämästä kuvastimesta ja maalasi huuliaan kohtalokkaan punaisella, laittoi kulmiinsa väriä ja mascaraa hentoihin perhosensiipien lailla väriseviin ripsiinsä.

Hän ajatteli Pertti Karttusta, tuota julmettua, uimassa urinassaan, tarrautuneena hänen nilkkoihinsa voimakkailla ryppyisillä käsillään. Tuo mies tarvitsi häntä, hän ajatteli. Häntä, ei hänen laitostaan, ei hänen hoitajiaan, vaan häntä. Ja hän tarvitsi... Ei, niin pitkälle eivät ylihoitajan ajatukset häntä saattaneet.

Tuo miehenretale. Tuo julmettu. Tuo häpeämätön, raaska.

Asiakkaan tyytyväisyys ja pitkä ikä olivat ylihoitaja Mirjam Lyytikäiselle tärkeimmät asiat. Tärkeintä oli tyytyväisyys. Sitten pitkä ikä. Sen vuoksi hän kiinnitti työntekijöiden palkkaamisessa erityistä huomiota siihen, olivatko he valmiita pitämään asiakkaat onnellisina.

Omasta onnestaan ylihoitaja ei ollut huolissaan. Hän oli valmis uhraamaan kaiken näiden vanhusten puolesta, mutta hän ei katsonut oman kutsumuksensa olevan varsinaisesti vanhusten ilahduttaminen. Hän oli Kartanossa se, joka piti kaikkea kasassa.

Pertti Karttunen, tuo retale, tuo ketku, tuntui järkyttävän jollakin tavalla Kartanon tasapainoa, sillä hän järkytti ylihoitajan itsensä rauhaa.

Mirjam Lyytikäinen tuijotti kasvojaan, jotka olivat kuin jonkun toisen, villin ja eläimellisen, jostain kaukaiselta ajalta. Hän veti vaatekaappia irti seinästä sen verran, että sai sen takaa tarkimmin varjellun salaisuutensa: kokovartalopeilin.

Hän suoristi ryhtiään. Ylväät rinnat kohosivat hänen harmaan karkeakankaisen univormunsa alla.

Karttunen oli kiivennyt häntä pitkin kuin puuhun.

Hän suhahti univormustaan ulos kuin kissa. Hänellä ei ollut vaatteita, jotka olisivat sopineet hänen uuteen olotilaansa, mutta pienellä muutoksella hän tuntisi itsensä uudeksi naiseksi vanhojen riepujensa alla. Hän riisui alusvaatteensa, katsoi sumeasta peilistä naisekasta vartaloaan ja sukelsi taas univormuunsa tietäen olevansa sen alla alasti. Ilman mitään.

Oveen koputettiin taas. Ylihoitaja työnsi peilin takaisin vaatekaapin taakse, lukitsi kaapit ja lippaat, piilotti avaimen maton alle. Sitten hän avasi säppinsä.

Nuori, pelokas hoitaja tuli sisään. Kaikki hoitajat olivat täällä nuoria, ja he olivat aina pelokkaita ylihoitajan edessä. Tällä kertaa hoitaja ei saanut sanaa suustaan, niin hämmästynyt hän oli ylihoitajan uudesta muodosta. Tämän liikkeet olivat äkkiä sulavia, rentoja, ja hän nojasi takapuoltaan työpöytään jotenkin rivosti kasvoillaan häikäisevää, kypsää naisekkuutta.

• No, ylihoitaja sanoi yllättävän lempeästi.
• Se, se on hoitajien huone, nuori nainen sönkötti. Sieltä on kadonnut tavaraa.

• No, mitä sitten? Ylihoitaja kysyi.

• E-en minä tiedä.

• Mitä tavaraa sieltä on kadonnut?

• Paljon kaikenlaista.

Mirjam Lyytikäisen uudelleenvirittynyt naisellisuus, väkivallaton voiman tunne sai särön. Hänelle tuli voimakas romahtamisen pelko. Eikö olekin tyypillistä, että kun hän yhden kerran pikkuisen raottaa sydämensä ovea, joku välittömästi hyökkää sisään ja viiltää auki jo arpeutuneetkin haavat?

”Paljon kaikenlaista”. Jollakin tavalla nuo kaksi sanaa aiheuttivat hänessä kauhunväristyksiä. Aivan kuin joku olisi nähnyt hänet, juuri tuossa, piirtelemässä kasvojaan, katselemassa alastonta kehoaan, nähnyt hänen herkkyytensä, avautumisensa, ja iskisi juuri nyt kun hän oli haavoittuvimmillaan.

Silloin palohälytin alkoi huutaa. Ylihoitajan kasvot kovettuivat hetkessä. Jostakin hänen mieleensä tuli: Pertti Karttunen. Hoitsutyttönen vavahti ja hyppäsi sivuun, sillä nyt ylihoitaja marssi jo käytävään vartalo kireänä pökkelönä, hiukset hartioilla roikkuen, ja alasti vaatteidensa alla. Hän käveli halki hämärien käytävien alkuperäisessä Flemingin kartanon kellarissa, uhrikiven ja Väinämöisen temppelin sisäänkäynnin ohi.

Ilmassa väreili purkautumatonta energiaa.

Dekkarijatkis osa XXX: Eroottista taidetta

Jos tämä tarina mielestänne nytkähtelee liikaa siten, että se tuntuu vähän väliä pysähtyvän, polkevan paikallaan ja palaavan takaisin lähtöuomiinsa, niin miettikääpä miltä Pertti Karttusesta tuntui. Aina kun hän oli ratkaisemaisillaan jotain tärkeää, hän imeytyi vortexiin ja joutui teleportatuksi sattumanvaraiseen jonnekin. Hänen atomiensa hajotessa ja uudelleenjärjestäytyessä pään sisältö jäi aina johonkin matkan varrelle, ainakin siltä osin missä hän oli ollut hetkeä aiemmin, ja sitä edeltävät noin sata vuotta. Tietenkin hän muisti kristallinkirkkaasti mitä oli tapahtunut 24.10.1944, mutta kaikki muu oli t y h j ä ä.

Lukija lienee yhtä yllättynyt ja ilahtunut kuin vanha perverssi salapoliisimmekin, kun ukon pääkopassa oleva tirkistysluukku avautuu ja näköpiirin täyttää isotissinen vaaleaverikkö. Edaminasuinen nainen ulvoo paholaisen riivaamana, silmämunien pyöriessä hedelmäpelinä päässä ukon lyödessä tahtia kuin rodeossa huutaen: “JIIHAA!”. Vanhuksen karvaiset kädet tarrautuvat tisseihin, hänen porautuessaan kiveäkin kovempana yhä vain syvemmälle häneen.

Vanhus ei toisaalta tiennyt edelläkuvatun toiminnan olevan erityisen harvinaista hänen elämässään, joten ehkä hän ei osannut erikoisemmin siitä ilahtua. Hän vain otti asiat vastaan sellaisina kuin ne hänelle annettiin.

Ja kas, nyt ukon pääkopassa oleva ikkuna jo sulkeutuukin. Ja kohta se avautuu taas jossakin aivan toisessa paikassa.

Niinä päivinä, viikkoina, kuukausina, tai vuosina, jotka Pertti Karttunen oli viettänyt vauraille vanhuksille tarkoitetussa yksityisessä vanhainkodissa, Kartanossa, hänen asemassaan hameväen keskuudessa oli tapahtunut merkittävä muutos kartettavasta, tavallisesta köyhästä papasta halutuksi ja mielikuvitusta kiihottavaksi mieheksi.

Ehkä vanhuksen outo, likaisilla kaduilla jalostunut karisma oli alkanut purea, tai sitten hänen nukkaista ja tyhjätaskuista olemustaan oli alettu tulkita omalaatuisen miljonäärin pilailuksi. Luultavasti kyseessä oli näiden molempien seikkojen yhteisvaikutus.

Kartanon iloinen henkilökuntahan piti asiakkaita tyytyväisinä ja pitkäikäisinä rakastamalla heitä ihmisinä - kokonaisuuksina, joihin kuului sekä heidän rapistunut, ikäloppu kehonsa, että jalokivin ja norsunluin koristellut kultaiset ja ebenpuiset esineet, antiikkiset huonekalut, timanttisormukset, jalokivikaulanauhat ja heidän kashmirvillasta ja silkistä valmistetut vaatteensa. Sanalla sanoen, suunnaton äveriäisyys.

Omaisuus on niin merkittävä osa näiden rikkaiden muumioiden minuutta, että hoitajat tekisivät suuren vääryyden, jos he eivät sitä rakastaisi, vaan rakastaisivat ainoastaan heidän rapisevaa, rupista ja haisevaa ruumistaan.

Henkilökuntaan kuuluvat nuoret naiset alkoivat kaikki lähes samanaikaisesti kohdella myös Pertti Karttusta kokonaisuutena, joka hän oli: vanhana, haisevana, koinsyömiin vaatteisiin pukeutuvana omalaatuinen miljonääri, joka ei halunnut pitää rahoistaan ääntä, vaan halusi ihmisten rakastavan häntä juuri sellaisena kuin oli.

Pertti Karttusella ei ollut mitään aavistusta tästä tapahtuneesta mielenmuutoksesta, mutta ei hänellä ollut myöskään käsitystä siitä, mitä naiset olivat ajatelleet hänestä aiemmin. Hänellä ei ollut yksinkertaisesti mitään käsitystä mistään, mutta etevänä salapoliisina hän oli aina nopeasti nyt-hetkessä kiinni.

Pertti Karttunen tuijotti edessään avautuvaa, hoitajan tiukasta uniformusta pulpahtelevaa rintaparia.

• Tässä on lääkkeesi, hoitaja sanoi.

• Mitä? Sinä jumalainen ilmestys, vanhus sanoi. Kuka sinä olet?
• Minä olen Maria, hoitaja sanoi.
• Mitä ne lääkkeet tekevät? vanhus kysyi.
• Ne auttavat sinua muistamaan asioita, Maria sanoi. Haittavaikutuksena saattaa olla, että sinusta tulee tahdoton, kuolaava zombie, jolta pitää vaihtaa vaipat, ja jota pitää ruokkia.

Pertti Karttunen tuijotti suu auki, kuola valuen hoitajan jalkoväliä, jota lyhyt hame juuri ja juuri verhosi. Maria risti jalkansa.

• Ei kiitos, mies sanoi. En käytä lääkkeitä. En ole koskaan käyttänyt minkäänlaisia huumeita, enkä tule koskaan käyttämään.

• Juurihan sinä otit lääkkeen, Maria sanoi.

• Mahdotonta. Minä en käytä lääkkeitä, Pertti Karttunen sanoi, sillä hän oli varma ettei koskenut minkäänlaisiin huumeisiin.

Hän ei kyennyt tätä faktaa sen tarkemmin muistamaan, mutta samalla tavalla kuin hän tiesi olevansa juoppo, hän tiesi, ettei käyttänyt huumeita.

• Sinä tulit tänne nimenomaan pyytämään minulta lääkettä, Maria sanoi. Valitit, että sinulla on verenkierto-ongelmia peniksessäsi ja kysyit, voisinko mahdollisesti antaa sinulle voimakasta potenssilääkettä. Kun annoin sinulle pillerit, sinä nielaisit ne kaikki kerralla.

Maria nuolaisi etusormeaan ja avasi reisiään vain sen verran, että vanhus sai aavistuksen lyhyen hameen alla olevasta pitsisestä alusasusta. Hoitaja nousi tuoliltaan, käveli ovelle ja lukitsi sen. Sitten hän käveli takaisin tuolilleen ja istuutui, yrittäen kävellessään esitellä vanhalle miehelle vartalonsa jokaisen hienouden.

• Lukitsit juuri oven, ukko totesi.

• Niin tein, Maria sanoi.

Pertti Karttunen oli hiljaa. Hänen päässään saattoi kuulla rattaiden raskaan raksutuksen.

• Toivon ettet pitkästytä minua, seksikäs hoitaja sanoi.

• Tuota, vanhus mutisi. Tulinko kysyneeksi sinulta kuinka pian lääkkeen vaikutus alkaa?

• Kysyit tuota heti sen jälkeen kun olit nielaissut lääkkeen.

• Ja mitä vastasit?

• En ehtinyt vielä vastata, Maria sanoi. Siihen menee noin neljäkymmentäviisi minuuttia. Se on pitkä aika.

• Ja kuinka kauan siitä on, kun nielaisin lääkkeen?

• Kolme minuuttia.

Raks, raks, raks, raks, raks, raks, raks. Vanhuksen otsalta valui hiki kellon raksuttaessa seinällä painostavasti. Maria vaihtoi roolia. Hän korjasi ryhtiään ja katsoi vanhusta mekaanisen ammatillisesti. Seksikkäästi soljuva vartalo muuttui hetkessä kylmäksi läpäisemättömäksi linnoitukseksi, leikittelevä katse pitkästyneen kopeaksi.

Pelin henki oli selvä. Vanhuksen täytyisi selvitä neljäkymmentäkaksi minuuttia luonnon omin keinoin. Pienikin virhe olisi kohtalokas. Jos hän nyt lähestyisi naista ja yrittäisi haparoiden kosketella tätä, peli olisi auttamatta menetetty.

Pertti Karttunen vilkaisi nopeasti ympärilleen. Hän oli jonkinlaisessa hoitohuoneessa. Ukko loihti kasvoilleen huolettoman ilmeen, nousi tuoliltaan ja kävi tutkimaan huoneen kaappeja ja hyllyjä.

Pertti Karttunen ollut mikään hirviö. Hän oli hyvin inhimillinen ja herkkä ihminen, varsinkin nyt vanhempana, kun hän ei muistanut olevansa mulkku. Jos ihana Maria rakasti asiakkaitaan rikkaina omina itsenään, myös Pertti Karttunen rakasti naisia kokonaisuuksina. Vanhus todellakin tunsi naiset. Hän pystyi salapoliisin silmillään hetkessä näkemään heidän tarpeensa ja nöyrästi tyydyttämään ne.

Pertti Karttunen otti kaapista lääkeruiskun ja teki siihen hyvin tarkalta vaikuttavia sekoituksia kauniiden silmäparien seuratessa toimitusta muka välinpitämättöminä. Vanhus ei käyttänyt lääkkeitä, mutta hän tiesi niistä yhtä sun toista.

• Mikä se on? Makoisa Maria kysyi.

• Erikoissekoitus, Pertti Karttunen vastasi. Tämä tekee sinusta tahdottoman, kuolaavan zombien, joka täyttää kyselemättä kaikki käskyni. Täydellinen kehonhallinnan menettäminen.

Pertti Karttusen sanat soittivat kieliä, joiden olemassaolosta Maria ei ollut edes tietoinen, sillä hän oli domina, orjuuttaja. Hän ei ollut kuvitellut haluavansa tulla hallituksi. Mutta sitä hän juuri halusi, ja nyt äkkiä hän ymmärsi sen, vaikka yrittikin muodon vuoksi hangoitella vastaan.

Pertti Karttunen näki hänen heikkoutensa.

Vanhus otti piikin lisäksi hyvän kasan välineitä: kumihanskoja, letkuja, siteitä, saksia, voiteita. Muutamalla liikkeellä hän sitoi Marian tuoliin mielikuvitukselliseen asentoon niin, ettei tämä pystynyt puhumaan tai liikuttamaan muuta kuin etusormeaan.

• Etusormesi liikkuu vielä, vanhus sanoi. Aion törkätä tämän piikin sinuun. Sen jälkeen olet kokonaan minun. Tämä on viimeinen tilaisuutesi paeta. Jos haluat lopettaa nyt, nosta etusormeasi.

Pertti Karttunen otti kirurginsakset esiin valmistautuen leikkaamaan siteen auki jos hoitaja sitä halusi. Hän tiesi ettei se halunnut. Sormi ei kohonnut.

• Hitto kun en näe tätä verisuonta, Pertti Karttunen sanoi.

Hän löysäsi sidettä sen verran, että hoitaja pystyi piikittämään itseään. Sitten hän alkoi laskea.

• Viisi, neljä, kolme, kaksi, yksi, olet vallassani.

Pertti Karttunen leikkasi siteen yhdestä kohtaa ja neitosen paketti purkautui. Samalla Marian keho valahti hervottomaksi. Vesi kihosi vanhuksen suuhun. Hitto, prkl, jumalauta, mä sekoon. Testiksi hän kaivoi hoitajan nännykän puserosta ja nipusteli sitä. Maria ei reagoinut mitenkään.

Ukko nauroi pitkään ja himokkaasti.

Pertti Karttunen komensi Marian leikkauspöydälle makaamaan(tietenkin Kartanossa oli valmiudet tehdä monimutkaisia kirurgisia toimenpiteitä, kuten siellä oli tehty jo vuosisatoja). Naisen ruumiiseen palasi elämä. Ranteet heilahtivat liikkeelle, rinnat kohosivat ja reisiin palasi jäntevyys. Nainen käveli leikkauspöydälle ja jäi siihen makaamaan.

Vanhus laittoi kirurginlampun päälle, valikoi laatikkoon hyvän satsin hoitovälineitä ja kantoi sen pöydän viereen. Hän valitsi ensin sakset ja tähystysletkun. Sitten hän laittoi kumihanskat käteensä. Kuului läiskäys. Pertti Karttusen mieli tyhjeni.

”Mitä, mitä, mitä? Miten niin mieli tyhjeni? Just kun oltiin pääsemässä asiaan! Oonks mä lukenut tätä pseudopsykologista paskaa varmaan joku sata sivua ihan turhan takia?”

Minun täytynee selitellä tätä kerronnallista ratkaisua, sillä tiedän että olit juuri hieromassa itseäsi. Se mikä erottaa eroottisen taiteen silkasta pornografiasta, on sen suhde todellisuuteen. Pornografiassa esitetään pelkkää fantasiaa, jonka tarkoituksena on tuottaa kuluttajalle mielihyvää. Minä taasen haluan kuvata asioita siten, kuin Pertti Karttunen ne todellisuudessa koki, ja vanhan herran kokemus nyt vain sattuu heittelehtimään arvaamattomasti ajassa ja paikassa.

Kyse ei ole siitä, ettenkö muka kehtaisi kuvailla tätä intiimiä hetkeä tämän pidemmälle.

Esimerkkinä vanhuksen poukkoiluista ajassa ja paikassa, avaan tirkistysluukun hänen viimeiseen hetkeensä.

On pimeää ja tuskat ovat helvetinmoiset. Vatsa on tulessa, suolet solmussa. Jostain kaukaa kuuluu ääniä.

• Pitää leikata heti. Hemmetti tämän vatsa on sitkeä. Onko terävämpää puukkoa. Joo, anna se iso.
• Preferoisin, jos käyttäisit kirurginveitsistä korrekteja termejä.
• Minä preferoisin, jos haistaisit vitun. Anna sitten vaikka rautaysi.
• Vitut sulle mitään golfmailaa annan. Itse preferoisin vagina prectoriksen nuuhkimista tämän kurpan viiltelyn sijaan. Aika voimakas viskin lemahdus muuten.
• Miten niin lemahdus? Tämä turpeinen tuoksu tulee pakosti Skotlannin saaristosta.

• Sanoisin, että peräti isle of Islay.

• On tässä myös ylänköä. Tämä on blendi.

• Tällä tyypillä on ollut vihamiehiä. Miten se on vielä hengissä kun on näin paljon rautaa sisuksissa?

• Katsoppa tätä, tämä on veteraani. Tuossa uusien reikien vieressä on sodanaikaisia. Se on Luger Mauser!

Siinä leppoisan höpöttelyn tuudittaessa vanhusta uneen, taika alkaa tapahtua. Kirurginlampun kaukainen sirinä ja kirkas valo aiheuttavat elämästä erkaantuvalle urolle selittämättömän onnentunteen.

• Mitäs hittoa! Hei, tules katsomaan tätä!

• Ei ole mahdollista. Tuo mies on varmaan 120-vuotias!

• Tuo ei ole edes kuolinkankeutta. Se on vielä elossa.

• Ei perhana, uskottava se vaan on, kun omin silmin näkee.

• Huh. Tästä jutusta vaimo kyllä innostuu. Onko sulla kameraa meessissä?
  
  
• Hei! Katso sen ilmettä.
  
  
• Jumalauta, mikä hymy! Tämä on hurskas mies. Se on taivaaseen menossa!
  
  
• Pitäisikö vielä yrittää vielä sitä leikkaamista.

• No, leikataan vain, ettei tule sanomista.

Äänet vaimenevat hiljalleen. Pertti Karttunen vajoaa ikuisiin onnenväristyksiin, mutta koska hän on joutunut imaistuksi kosmiseen aikavääristymään, hänen tirkistysluukkunsa avautuu pian taas jossakin sattumanvaraisessa ajassa ja paikassa.

Rai rai, uusiin seikkailuihin ja toisenlaisiin tunnelmiin!

Jumalainen Valo

Tuotteen johtaja otti yhteyttä, ja pyysi tarinaa tulevaan Tuote-historiikkiin. En tiedä paljonkaan itse Tuotteesta, mutta Tuotteen henkilökuntaahan meidän seurakunnassa, King's Cross Prayer Housessa kävi jonkun verran. En oikeasti pitänyt niistä, mutta nyt kun lupasin Tuotteen johtajalle tarinaa, niin se on soitellut harva se päivä. Puhelimesta kuuluu vain möreä ääni, kun se hokee: ”DUUNA, DUUNA. RUSTA, RUSTA. DUUNA, DUUNA, DUUNA...” Ja pakkohan se oli sitten ottaa kynä käteen.

Onhan se boss -henkilö kiva tyyppi näin jälkikäteen, mutta tuolloin pidin sitä viekkaine silmineen klonkkumaisena pahuuden paskasäkkinä. Sen rautainen vatsa pystyi käsittelemään uskomattomat määrät hiivaa ja dyykattua einesruokaa. Myöhemmin ymmärsin syvällisesti, että Hyvä Sana piti jälleen paikkansa: ”he pystyvät syömään ja juomaan mitä tahansa, eikä se heitä mitenkään vahingoita.”

Meillä King's Crossissa oli Hengen armoittama ryhmä profeettoja, parantajia, (henkien) ulosheittäjiä, tanssijoita ja laulajia. Merkittävin näistä oli, ja on yhä profeetta Pirkko Anttila. Häneltä tuli pojalleen Heikki Anttilalle Pyhältä Hengeltä sana, että tämä on johtaja, jota jokaisen sielun tuli seurata. Heikistä tulikin suuri johtaja.

Muistan yhdessä evankelioimistilaisuudessa Heikin kysyneen, oliko paikalla ketään, joka ei ollut vielä uskossa. Kun kukaan ei ilmoittanut olevansa uskosta osaton, hän sanoi: ”hyvä. Sitten voimmekin puhua uhrauksesta.” Eikä hän puhunutkaan mistään nöyryydestä ja murjottamisesta.

Heikkouskoiset puhuvat paljon Jeesuksen vuorisaarnasta, mutta Jeesushan piti tuon puheen ennen ylösnousemustaan! Kaikki tämä puhe nöyryydestä onkin kuoleman puhetta! Kuolema ei koske meitä! Me Herran pyhitetyt voimme ilolla antaa omastamme tietäen, että saamme kaiken takaisin kymmenen-, kolmekymmentä-, ja jopa satakertaisesti!

Johtajamme kierteli itse Rodney Howardin kanssa! Siitä jäikin aika lailla Hengen voitelua takkiin. Yhdessä ylistyskokouksessa huusimme ja raivosimme: ”joko sinä tulet tänne alas, tai minä kuolen, ja nousen sinne ja kosketan sinua!” Ne olivat väkeviä aikoja. Nykyään Hessu on luopio. No, se siitä.

Sitten oli tietysti minä, Veli S. Minullakin oli tietysti armolahjoja, mutta myös vanha jalopeura kierteli ympäri ja kiusasi kovasti. Erityisesti kamppailin siihen aikaan penikseni kanssa. Asiaa ei helpottanut ihana ”laululintuni” Makoisa Maria, ja sisarukset Justiina ja Liina, joiden läheisyyteen rukousilloissa aina jotenkin ajauduin. Monasti jouduin sitten hakemaan helpotusta ”oman käden kautta.” Yhtä usein pyysin Herraa poistamaan tuon ongelman. Nykyään ongelmani onkin sitten poissa, mutta ainahan tulee tietysti uusia tilalle.

Pirkko Anttila itse otti puheeksi nuo ”Tuotteen käärmeet”. Tiesin mistä hän puhui. Silta Tuotteen ja King's Cross seurakunnan välillä oli alkanut edustaa minulle siltaa hyvän ja pahan välillä. Kadotettujen ja pelastettujen.

Tuotteen käärmeet olivat puhuneet profeettaamme vastaan, ja kyseenalaistaneet hänen viisautensa! Tämän lisäksi he väänsivät kaiken aina ilkikurisesti päälaelleen.

He kerskailivat omilla armolahjoillaan. Heillä oli Bocke ”lävistäjä”, joka tökkäsi rautanaulan poskeensa, tai iski pullonkorkin syvälle otsaansa, Jonse ”pötköttelijä”, joka nukkui vuorokauden läpeensä torkkuherätyksellä kymmenen minuutin pätkissä, ja ”myrkynlitkijöitä”. No, heillä oli kaikilla tämä Saatanan armolahja. He pystyivät juomaan suuren määrän hiivaisaa alkoholia, ilman että sitä erikoisemmin kukaan huomasi. Ainakaan meillä King's Crossissa. Muita kykyjä oli mm. Murska Murren ”wrestlingvoimat”, ”ninjataidot”, ja suurimpana kaikista ”juopon tuuri”.

Tuollaista ne ihmissaastat puhuivat.

Eräs kuvottava Tuotteen käärme puhui haluavansa tehdä pornoelokuvan nimeltä ”Porn kings”, jossa Makoisa Maria olisi pääosassa. Ihana laululintuni! Miksi hänetkin täytyi vetää lokaan ja häpäistä! Eikö juuri profeettammekin sanonut, että hänen tuli aina tuntea itsensä maailman kauneimmaksi naiseksi, prinsessaksi ja Kristuksen morsiameksi!

Onneksi meillä oli profetaalinen ydinjoukkomme! Emme pelänneet mitään! Suuri profeettamme oli ilmoittanut, että Tuotteen käärmeet olivat tulossa läpimurtoiltaan. Se tulisi olemaan lopullisen yhteenoton ilta! Olimme valmiita! Minä, laululintuni, Liina, profeetta, johtaja Hessu ja muutama muu Pyhän Hengen soturi olimme sulloutuneet kellariin ja rukoilimme suureen ääneen toistemme kainalossa. Siinä oli suuren yhteyden tuntua.

Tunsin Makoisan Marian rinnan omaani vasten. Henkeä täynnä, kuin juopuneina kömmimme ylös saliin, kiersimme sen seitsemän kertaa, ja kierroksen jälkeen naisprofeettamme töräytti shofaria, oinaansarvesta tehtyä käyrää torvea, jolloin me muut huusimme suureen ääneen: ”ryömikää koloonne te käärmeensikiöt! Minä käsken teitä! Minä, Luoja, uusi luomus!”

Samalla tavalla olimme kiertäneet Happytime pubia viikkoa aiemmin. TRÖÖÖT! Mutta muurit eivät olleet murtuneet.

Makoisa Maria meni pianonsa taakse ja alkoi soittaa suloisia säveliä. Pirkko laittoi shofarin kainaloon ja istui etupenkille. Minä istuin alttarin eteen, josta pystyin ihailemaan laululintuani joko suoraan, tai peilin kautta.

Monissa seurakunnissa alttarilla on risti, kuoleman symboli. Meillä oli vain suuri peili. Kun astuit alttarille, näit peilissä uuden luomuksen, Jumalan Pojan kasvoista kasvoihin!

Sitten odotimme.

Ihmisiä alkoi saapua paikalle. Suurenmoinen pyhä ilmapiiri läpäisi kaiken. Ilma oli paksunaan armosta, ja kaikki tunsivat sen! Ympäri kirkkosalia oli sytytetty satoja pieniä kynttilöitä, jotka valaisivat lempeällä hehkuvalla valollaan.

Oli kuin kaikki taivaan enkelit olisivat tulleet meitä katsomaan.

Sitten, kuin perkeleellisenä ilmestyksenä kirkkomme ovi aukesi ja sisään tulvi kylmää sinistä valoa ja jotain, kuin usvaa tai utua. Tuotteen käärmeet könysivät sisään. Näennäisen nöyrästi muiden perässä luikerteli nelisilmäinen densogootti. Boss.

Hätkähdin heidät nähdessäni, mutta profeetta istui järkkymättä eteensä tuijottaen, oinaansarveen tarrautuneena. Sitten, vilkaisematta sivuilleen tai taakseen hän nousi, asetti sarven huulilleen ja töräytti. TÖTTÖRÖÖÖ!

Seurakunta puhkesi ylistykseen, jollaista taivaan enkelit eivät olleet varmaan kuuna päivänä kuulleet! Me vatkasimme, sätkimme, nauroimme ja huusimme.

Käärmeet ryömivät hämillään takapenkille. Silloin minulle tuli tämä sana: ”sinun tulee mennä heidän tykönsä.” Sana vain vahvistui vahvistumistaan, kunnes minun lopulta oli vain pakko nostaa ahterini penkistä.

Makoisa Maria näki minun lähtevän. Tunsin hänen tuijotuksensa selässäni, kävellessäni salin halki. Ihmiset lakosivat penkkirivi penkkiriviltä minun kulkiessani heidän ohitseen. Tuotteen käärmeet näkivän minun tulevan kohti, ja samassa hekin olivat jo maassa. He kierivät, nauroivat Pyhää naurua ja möyrivät muristen penkkien alla.

Herra oli antanut minulle voiton.

Kävelin heidän ylleen ja kohotin käteni, ettei vain jäisi epäselvyyttä kenen kautta Herra oli toiminut, sillä tunsin Makoisan Marian katseen yhä selässäni.

Siinä hetken siunattuani, sieraimiini nousi tunkkainen haju. Se oli kuoleman haju. Katsahdin Tuotteen käärmeisiin ja huomasin heidän olevan täynnä makeaa viiniä! He olivat juovuksissa kuin apinat! (Juopumuksen tilaan ei vain kiinnitetty huomiota, sillä meillä oli yleisesti niin ”juopunut” meininki.)

Katso! Nyt riensin jo salin halki, ilmoittaakseni tämän kaiken profeetalle. Herra lakaisi taas penkkirivejä edelläni. Mutta sitten takerruinkin jumalaisen laululintuni katseeseen. Nähdessään minun kiiruhtavan, hän jo lankesi maahan ja alkoi nytkyä.

Nytkyminen oli vain yksi Herran manifestaatioista seurakunnassamme. Muita olivat Pyhä nauru, murahtelu, karjahtelu ja sätkyminen.

Samalle hetkellä kun laululintuni piano vaikeni, Justiina ja Liina jo tarttuivat häneen siunaten, eivätkä jalkani suostuneet juoksemaan profeetan tykö, vaan ne halusivat nyt siunata noita naisenmuotoisia Herran enkeleitä. Siinä enkeleiden tykönä vajosin hurmokseen ja kaaduin tuolille istumaan.

Istuin siinä jalat levälläni Makoisan Marian nytkyessä minua vasten lattialla, hänen niskansa hangatessa nivusiani vasten. Sieluani revittiin nyt kahden autuuden välillä, ja koska en osannut tehdä valintaani jäin Saatanan riemuksi paikoilleni. Sieluni täytti autuas nauru ja samalla tunsin housuissani pullistuvan laululintuni takaraivoa vasten.

Vilkaisin peiliin, josta minua tuijotti irstas naurava naamani.

Purkauduin housuuni. Maria tunsi poskeaan vasten kostean jäljen, havahtui hurmoksesta ja katsoi ylös, silmissään pelkoa ja vavistusta. Ilmestyksenomaisesti näin legioonan itseäni halkeilevassa peilissä. Sieluni särkyi kuin lasi.

Hyppäsin ylös ja ryntäsin profeetan tykö yrittäen muistaa mitä minun oli alunperin pitänyt hänelle kertoa noista Tuotteen sikiöistä, mutta hän huomasi minuuteni särkyneen, asetti peukalonsa otsalleni ja mutisi: ”vade retro satana. Sunt mala quaes libas. Ibse venena bibas.”

Silmämunani alkoivat pyöriä päässä hyrrän lailla, suuni vaahtosi, kouristelin lattialla ja kiljuin kimeällä diabolisella äänellä.

Kuin painajaisessa nuo hahmot, jotka vielä äsken olivat veljiäni ja sisariani armossa syöksyivät päälleni, huusivat ja vaativat minua sylkemään sieluni sirpaleet ulos rinnastani. He muodostivat ympärilleni piirin ja mumisivat: ”rakas Jeesus Kristus sinä rakastat, rakastat, rakastat...”, tai:”spiritus fortis, spiritus fortis, spiritus fortis...”, ja joka kerta ulosrevittäessä minuuteni kappaleet huusivat ilmoille demonisen nimen:”Succubi”, ”Belial”, ”Shub-Niggurath”, ”Beherit”, ”Amorphis...”

Kynttilänliekit sammuivat ja syttyivät ympäri kirkkosalia sieluni huutaessa, kun sitä karkoitettiin ikkunoissa korisevien varisten harmaisiin rintoihin, mutta kaiken tämän jälkeen oli sydämeni vasta puoliksi tyhjä, kehoni maatessa lattialla kuin käytetty riepu.

Vasta liian myöhään, kun minua kyyditettiin jo pois, ymmärsin, että se oli profeetta itse, tuo oinaansarvea imevä piru naisen hahmossa, joka oli asettanut demonit sisälleni. Toinen peukalo otsallani, toisen tunkiessa noita saastaisia olentoja kurkkuuni, hän lausui ylitseni nuo maagiset sanat.

Juo itse myrkkysi.

Havahduin ylös valkoisessa autossa, sen kyyditessä minua sillan yli toiseen maailmaan. Ränsistyneen meijerin lipuessa ohitseni näin lankuilla vuoratun ikkunan raosta loistavan valon. Valo kirkastui kirkastumistaan osuessaan sameisiin silmiini. Sieluni kuppi vain puoliksi täynnä näin sen, mikä aiemmin, ollessani vielä niin itseäni täynnä, ei ollut verkkokalvoani tavoittanut. Se oli Jumalainen Valo, ja se loisti Tuotteelta.

Tämä oli kaikki tietenkin liian myöhäistä, sillä minua vietiin jo osastolle seitsemän.

Tämän jälkeen elämäni on ollut rauhallisempaa.

Minunlaisiani on muitakin. Niitä, joille vauhti oli vain liian kova. Liina ja laululintuni liihottelevat kirkossa yhä kuin Charlien enkelit, mutta Justiina sekosi. Siitä tuli levottomasta alapäästä kärsivä piripää. Sitten oli yksi Kimmo kanssa.

Minulla taas, kuten jo alussa sanoin, ei ole enää alapääongelmia. Lääkkeet pitävät siitä huolen. Mutta olisi voinut käydä huonomminkin. Miten olisi nimittäin käynyt, jos Jeesus ei olisi koskaan meitä pelastanut?  

Tykkääminen

P. Kontinen näki unta ulostamisesta. Se perinteinen: tulee ulostamisen tarve, muttei osaa hoitaa asiaa säällisesti, vaan ajautuu aina päkertämään sitä johonkin kansanjoukkojen eteen.

P. Kontinen laittoi kahvin tippumaan, avasi läppärin ja päivittää nyt statustaan. Se on hätähuuto.

P. Kontinen istuu keittiössä ja juo kahvia. Rintalastaa ja korvia puristaa. Hän tuntee lyhistyvänsä kasaan, käppyrälle, paha maku nousee kielenpäähän. Hän jatkaa väkisin kahvin hörppimistä. Hän käy tarkistamassa profiilinsa. Ei tykkäämisiä. Ei vastausta. Hän päivittää.

P. Kontinen on juonut pannullisen, käynyt välillä profiilillaan ja miettinyt päivittämistä. Pitäisikö vai ei? Hän haluaisi oksentaa keuhkonsa, maksansa, paksusuolensa, munuaisensa ja sielunsa olohuoneen sohvalle.

Muiden kommenteista tykätään. Hän luki tutkimuksesta: kolmasosa facebookin käyttäjistä ahdistuu ja kadehtii muita. Kateudesta hän ei tiedä, mutta entä tämä murskaava tunne. Pahempi kuin murskaava. Jos joku pulipää olisi hakannut hänet nakkikioskilla masimaisesti solmuun, hän ainakin tuntisi elävänsä. Olisipa ruumis hakkelusta eikä sielu.

P. Kontinen käy tykkäämässä kavereiden kommenteista. Jospa ne vaikka tykkäisivät takaisin hänen jutuistaan.

P. Kontinen ei juonut jallupulloa, huutanut raivoaan pimeillä kujilla, ei sammunut rappukäytävään. Miksi vitussa ei?

Mitä tässä enää on menetettävää? Astun tuosta ovesta ulos nyt, ja kävelen Hämeentien päästä päähän. Tai ainakin Kallioon. Otan tietenkin älypuhelimen mukaan. Ja purkillisen.

P. Kontinen ajattelee olevansa pieni apina, joka ilahtuisi jokaisesta banaanista, joka hänelle viskataan. Hän tarkistaa statuksensa. Ei tykkäyksiä. Mihin hän oikeastaan tarvitsee tätä. Jospa hän kävelisi koko matkan Kallioon tekemättä yhtään päivitystä. Kuningasidea. Mutta ensin, päivitys.

Sateinen iltapäivä, harmaa taivas, kävely loskassa, tennarit märkinä. Bussit rymistävät ohi roiskuttaen kuraa jalkakäytävälle. Tämä on elämää, tämä on vapautta.

P. Kontisen ajatukset alkavat liitää vapaina, mutta kovin kapeina. Hän tajuaa ajattelevansa kahden lauseen ajatuksia. Ne ovat kuin facebook-päivityksiä.

Miten oli ennen? Ajatteliko hän omia ajatuksiaan, vain itseään varten? Onko nyt edes mahdollisuus siihen, että joku sattuisi lukemaan ja ymmärtäisi? Vai oliko hänellä ehkä aiemmin ollut joku jolle puhua? Silloin, kun kaikki eivät olleet vielä sulloutuneet koteihinsa, sosiaalisen median ääreen. Kommunikoimaan. Toteuttamaan lajityyppistä laumakäyttäytymistä.

P. Kontinen ottaa häpeästä niskalenkin ja selättää sen. Hän ei välitä vittujakaan muista. Nythän ei ole oikeastaan millään väliä. Ehkä ajatuksiinkin tulisi vielä pidempiä kaaria. Onhan hänellä vielä muutama minuutti elinaikaa.

Hän astuu sisään lähimmän baarin houkuttelevasta avoimesta ovesta, astelee baaritiskille ja puhuu ihan oikealle ihmiselle, katsoo silmiin. Iso olut kiitos. Hän istuu nurkkapöytään ja alkaa lipittää kaljaansa. Nyt hän voisi vilkaista, vaikkei sillä niin ole väliä. Ei tykkäystä. Se oli sitten siinä.

P. Kontinen avaa purkin ja alkaa napsia pillereitä kaljansa kyytipojaksi. Purkki ja tuoppi tyhjenevät. Hitto. Jos hän kaatuu tähän, ne voivat soittaa apua ja laittaa hänet vatsahuuhteluun. Pahimmassa tapauksessa hän jää henkiin, ja joutuu loppuelämänsä päivittämään statustaan letkuissa otsahiiren avulla. Nyt tulee kiire. Hän vängertää itsensä vessaan ja lukitsee oven. Hänen suolensa alkavat kääntyä nurin. Hän kaivaa tuskallisesti kännykkänsä ja tekee viimeisen merkinnän.

----- Kontinen

Kuoli.

Tykkää · · 3 minuuttia sitten sovelluksesta mobile ·

----- Kontinen

Aion kävellä koko matkan Kallioon päivittämättä statusta tai edes vilkaisematta. Sittenpä saatte nähdä.

Tykkää · · 51 minuuttia sitten sovelluksesta mobile ·

----- Kontinen

Unohda tunteet, unohda tunteet, unohda tunteet.

Tykkää · · noin tunti sitten sovelluksessa mobile ·

----- Kontinen

Mikä se on, kun tekisi mieleni oksentaa sieluni ulos?

Tykkää · · 2 tuntia sitten ·

----- Kontinen

ONKO FACEBOOK MUKA KOSKAAN PELASTANUT KETÄÄN?

Tykkää · · 4 tuntia sitten ·

----- Kontinen

Vittu kun olis edes darrassa.

Tykkää · · 5 tuntia sitten ·

----- Kontinen

SAATANAN RUNKKARIT JA FACEHUORAT JA SOSSUHOMOT HAISTAKAA VITTU JA SYÖKÄÄ PASKAA!!. SINÖÄ TYKKÄÄT TÄSTÄ TAI MÄ TEEN ITSARIN. :DDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDD

Tykkää · · 5 tuntia sitten ·