DEKKARI 2. LUKU

KAPPELI

Pertti Karttuselle jokainen aamu oli uusi. Jos hän olisi tiennyt niiden olevan vain toistensa toistoa, hän olisi kai päättänyt päivänsä jo ajat sitten. Kaiken todennäköisyyden mukaan hänen olisi pitänyt jo kuolla tylsyyteen, huonoon elämään tai huonoon omaantuntoon, mutta onnekas sairaus, unohdus, sai hänet nukkumaan yönsä levollisesti kuin pieni lapsi.

Pertti Karttusen keho hoiti itse itseään. Hän ei suostunut nielemään lääkkeitä. Pyöritteli niitä vain hetken suussaan, sijoitteli niitä kielellä hampaidensa väliin tiristellen samalla hoitajan rintoja. Sitten hän hymyili valloittavasti neljällä keltaisella hampaallaan, joiden välistä pilkisti erivärisiä pillereitä.

Ukko ei tarvinnut silmälaseja, vaikka oli käytännössä sokea. Tänne, minne ikinä, hän ei muistanut, saavuttuaan hänen näkönsä oli oikeastaan muuttunut ällistyttävän tarkaksi. Hän tiiraili niin paljon kaula-aukkoihin ja hameiden alle, että hänen vuosikymmeniä kouliintunut likainen mielikuvituksensa pystyi täydentämään kaiken mihin silmä ei kyennyt. Ukko pystyi näkemään vaatteiden läpi, jopa seinien. Jos hoitaja oli vaikkapa toisessa päässä käytävää, ukko pystyi näkemään tämän pyllyn kuin se olisi taputteluetäisyydellä.

Tässä vanhassa herrassa saattaa olla jotakin, joka voi ärsyttää nuorempia, valveutuneempia lukijoita. Elämäkertakirjailijana minun täytyy kuitenkin kuvata miehen luonnetta jälkipolville mahdollisimman tarkasti. En osaa oikein selitellä tätä paremmin. Vanhoissa miehissä on vain usein sellainen piirre että he ovat, tuota noin, vanhoja perverssejä.

Nuorten, piukoissa uniformuissa liikkuvien hoitajien läsnäolo aiheutti sen, että ukko oli jatkuvasti hulluuden partaalla. Vaikka hoitajat oli valittu työhönsä, kuten ylihoitaja Mirjam Lyytikäinen heille usein tähdensi, äidillisyyden vuoksi, Pertti Karttusella ei ollut sitä, mikä olisi herättänyt heissä hoivavietin. Nimittäin helvetisti rahaa.

Entisistä alfauros -simpansseista on muuten tehty mielenkiintoinen tutkimus. Joutuessaan nuorempien alfaurosten syrjäyttämiksi, nämä alkavat käyttäytyä omituisesti. Ne väijyvät entisen haareminsa liepeillä, pysyen kuitenkin riittävän kaukana, ettei tule turpaan, ja yrittävät houkutella naaraita käytöksellä, jonka simpanssitutkija nimesi kypsäksi toimintamalliksi. Tähän toimintamalliin kuuluu erikoisten äännähdysten päästely, piereskely, eritteillä leikkiminen ja omituiset liikkeet, joita saattaa nähdä myös keski-ikäisen kaljamahaisen homo sapiensin tekevän juntti-discossa. Tällä eksentrisellä käytöksellä ex-alfat yrittävät todistaa olevansa kypsempiä ja henkisesti kehittyneempiä, kuin nuoremmat kilpailijat, ja ovat varmasti siinä myös onnistuneet, sillä muuten tällainen käytös ei olisi simpanssipopulaatioissa yleistynyt. Tämä on ensimmäinen ihmisen sukulaislajilla dokumentoitu todiste siitä, että hengen evoluutio on voittanu pelkän raa'an voiman. Enpäs selitäkään tätä juttua pidemmälle, vaan jätetään se epämukavasti hautumaan.

Pertti Karttusen saavuttua tänne, minne lie, joku hoitajista oli saattanut luulla eläköitynyttä rikostutkijaa joksikin omaperäiseksi miljonääriksi, sillä olihan tällä arvokas, tosin kulahtanut, kahvin ja tupakan tahrima puku jostakin 50-luvulta ja kallista mallasviskiä aina piilossa jossakin. Nopeasti huhu kuitenkin kiersi ja tavoitti jokaisen: ukko oli persaukinen, tyhjätasku, rahaton ja köyhä.

Tämä aamu ja pari edellistä merkitsivät ukon asemassa kuitenkin uutta, suurenmoista muutosta. Hänen tyhjätaskuinen, viskin ja tupakanhajuinen karismansa oli alkanut herättää hoitajissa, ja muissakin naisissa viettiä, joka oli paljon kauniimpaa kuin tuo rahalta lemuava äidillisyys. Muun muassa tästä Pertti Karttunen oli täysin tietämätön.

Tämä oli Pertti Karttusen elämässä yksi aamu monien samanlaisten joukossa. Muuten, paitsi että hän tunsi itsensä onnelliseksi. Ukko, kun ei tiennyt, että onnelliset aamut olivat hänen elämässään harvinaisia poikkeuksia, saattoi herätä... ihan tavalliseen aamuun. Hän pinnisteli saadakseen silmäluomensa auki, sylkäisi kiinteän mällin kämmeneensä ja pyyhki kulmakarvoja pois näkökenttänsä edestä. Ukon sängyn vieressä istuva hahmo alkoi tarkentua. Pian hän näki jo aivan tarkasti hoitajan virheettömät pienet rinnat. Tyttö oli tuskin kahdeksaatoista. Hän hymyili vanhukselle avuliaasti.

• Olet taas mennyt ilman vaatteita nukkumaan, tyttö sanoi lempeästi. - Oliko rankka yö?

Pertti Karttunen kuulosteli omaa kehoaan. Päässä jyskytti ja suusta pelmahti voimakas viskin maku. Hänen kehonsa oli hakkaavaa päätä ja villisti täriseviä käsiään lukuunottamatta täysin rentoutunut. Hän tunsi itsensä rakastuneeksi pikkupojaksi.

• Olisipa kiva tietää, vanhus vastasi.

• Minun nimeni on Eva, tyttö sanoi ojentautuen lähemmäs kuin kuiskatakseen salaisuuden. - Olen ollut täällä kaksi viikkoa, ja koko sen ajan sinäkin olet ollut täällä. En tiedä kuinka kauan ennen sitä. Sinun nimesi on Pertti. Katsos, se lukee tuossa rintalapussa. Olet salapoliisi.

Tyttö tirskahteli. Hän asetteli vanhaa pukua papan ylle ja tunnusteli samalla tämän rintataskua.

• Missä sinun muistikirjasi on? Siellä on hyvin tärkeää tietoa. Mutta ei se mitään, sinulla on salalokerossa toinen muistikirja, sillä pääset alkuun. On jännittävää olla salapoliisin apuri. Sanoit eilen, että täällä on tapahtunut murha. Jos minulta kysytään, niin murhaaja on varmasti ylihoitaja. Tämä ei ole tavallinen paikka nimittäin. Tämä on, jotenkin, likainen, paikka. Jokainen käytävä, sokkelo ja labyrintti kätkee sisäänsä pelottavia salaisuuksia. Mutta ei hätää. Minä pidän kuule silmäni auki!

Tyttö katsoi vanhusta kirkkailla silmillään ja tirskahteli taas. Puhetulvansa lopetettuaan hän lähti, ennenkuin ukko ehti kysyä mikä helvetin paikka tämä oli, missä hän oli.

Olen salapoliisi, ajatteli Pertti Karttunen istuessaan sängyn laidalla, jo täysissä pukeissa. Käyttämällä ällistyttävää päättelykykyäni selvitän nopeasti missä olen, miten olen tänne joutunut, murhan, ja ennenkaikkea: mistä saan nopeasti tupakkaa. Ryyppykään ei olisi pahitteeksi. Vanhus nousi hitaasti sängystään. Vartalon rentous oli kadonnut. Tilalle oli tullut jokapaikan kolotus ja selkäkin jäi koukkuun kuin crackhuora.

Ukon huone oli korkea kuin kappeli. Se oli oikeastaan entinen kappeli. Katosta roikkui valtava, juhlallinen kristallikruunu, jonka alla lojuivat miehen vaatimattomat huonekalut: vanha nahkainen nojatuoli, reikäinen kuin juusto, puinen pöytä, maali hapertunut, pari heiluvaa tuolia ja puusta käsin rakennettu lipasto, joka epäilemättä kätkisi sisäänsä salaisia lokeroita. Sattumanvaraisesti seinälle ripustettuun tauluun oli maalattu kaksi tummaa, pimeyteen sulautuvaa hahmoa.

Vanhus kopeloi lipastoa, avasi sen kyljestä pienen luukun, josta löytyi vihkonen, Gideonien Uusi Testamentti ja siististi viikatut alushousut, joiden sisältä sai pienellä kaapimisella tupakkaa juuri yhtä sätkää varten. Biblia sai toimittaa savukepaperin virkaa.

Vanhus röhnötti nojatuolissa jalat heitettynä tuolin päälle, villasukissaan isovarpaan mentävät reiät. Hänen käärimässään sätkässä lukivat nämä sanat:

Autuas olkoon se mies, jonka syntejä ei Herra enää kykene muistamaan. Ps.101:15

Mitä helvettiä tämäkin oikein tarkoitti? Ukosta oli tullut vanhemmiten uskonnollinen. Poltettuaan tupakan ja sen myötä nuo merkilliset sanat, hän ei enää muistanut lukemaansa. Sitten hän keskittyi tihrustamaan tekstiä muistivihkossaan. Se oli kirjoitettu koukeroisella, naisellisella käsialalla.

Kartanon murhamysteeri:

Kartano: Lepokoti vanhoille, rikkaille pervoille.

Pertti Karttunen: Eläköitynyt ja dementoitunut poliisi. Tarinan päähenkilö.

Milena: Huonesiivooja. Suurenmoiset jalat.

Ylihoitaja Mirjam Lyytikäinen: Kartanon BOSS. Hieman takakireä vosu. Ei hyväksy viinaksia eikä savuttelua.

Eva: Hyvin nuori hoitaja. Salapoliisin apulainen.

Sylvi: Pirtsakka mummeli.

Natsi-Sven: Natsi.

Rape Riski: Kiveäkin kovempi poliisi.

Madame XXX: ???

Maria: Hyvinmuotoutunut hoitaja.

Kiinalainen talonmies: Kaiken korjaa.

Pertti Karttusen poika: Täältä saa lisää viskiä ja tupakkaa (numero alla).

Viski ja tupakka: Kahvin lisäksi Pertti Karttusen tärkeimmät polttoaineet.

Murha: Sellainen jo lienee tapahtunut. Tai useampia, mahdotonta tietää.

Eläköitynyt poliisi raapusti vihkon marginaaliin hirveitä harakanvarpaita, vertaili niitä vihkon kirjoitukseen ja teki pikaisen tekstianalyysin: Vihkon käsiala ei ollut miehen omaa.

Vanha mestarietsivä purki nopeasti myös tekstin sisällön, selvittäen polttavimmat kysymykset. Hän oli mitä luultavimmin paikassa nimeltä Kartano. Hän oli täällä asiakkaan ominaisuudessa, ei töissä. Murha on murha. Siinä ei ollut mitään uutta. Murhan selvittämiseksi tarvittaisiin vitusti juotavaa. Viskiä saisi lisää pojalta, mutta juomia ei sopinut esitellä ylihoitajalle, siksi nämä kaikki salalokerot. Oliko lokeroita useampia? Hän oli löytänyt vasta yhden.

Tupakasta kariseva tuhka poltti ukon polveen uuden reiän edellisen viereen. Vanha salapoliiisi tutki lipaston toista sivua, aukaisten näkymättömän luukun. Siellä olikin pulloja rivissä. Seitsemän pulloa, kaikki tyhjiä. Pertti Karttunen kokosi pullot pöydälle, ja kaatoi huolellisesti jokaisesta pullosta tipan tai pari lasin pohjalle. Näin vanhus sai vähän viskinmakua suuhunsa.

Siinä, mallasjuoman hyväillessä kitalakea, tuon yllätyksellisen blendin suloisen odöörin kohotessa karvaisiin sieraimiin, vanhuksen aistit herkistyivät välittömästi ja hänen aivonsa alkoivat kamppailla seuraavan polttavan kysymyksen selvittämiseksi: mistä saisi lisää juotavaa ja nopeasti? Ensin pitäisi päästä helvettiin täältä. Jonnekin jossa on puhelin.