DEKKARI: KERROSTUMIA

Pertti Karttunen sulki oven perässään ja unohti välittömästi mistä oli tullut ja mihin oli menossa. Ja kuka hän oli. Hän arveli näin käyvän melko usein, joten hän ei jaksanut murehtia turhia. Olisihan se nyt helvetti olla jatkuvasti identiteettikriisissä kuin joku pitsanaamainen teini.

Vanhemmiten moni asia, kuten vaikka ravinnon hankkiminen on hankalampaa. Ainakin luolamiehillä. Ja Pertti Karttunen oli luolamies. Koska jokainen ylimääräinen liike saattoi merkitä iäkkäälle luolamiehelle elintärkeiden kalorien menettämistä, ja siten ravinnonkeruuseen tarvittavien voimien ehtymiseen, hänen kykynsä tunnistaa tarpeensa terästyi. Pertti Karttunen ohitti turhanpäiväiset kysymykset, kuten: ”missä minä olen?”, ”miten olen tänne joutunut?”, tahi: ”mikä on elämän tarkoitus?”, ja keskittyi heti olennaiseen: ”mistä saisin lisää viskiä ja tupakkaa, ja mieluiten mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman paljon. Minun kehoni huutaa viskiä ja tupakkaa.”

Pertti Karttunen ei tuntenut itseään, mutta hän tunsi kehonsa. Hän osasi kuunnella kehonsa viestejä paremmin kuin kokonainen lauma new age -mammoja yhteensä.

Pertti Karttunen seisoi käytävällä. Se oli niin pitkä käytävä, ettei sille näkynyt loppua kummassakaan suunnassa. Ei niin, että ukko olisi ylipäätään nähnyt mitään, mutta pitkä se silti oli. Käytävästä haarautui sitten sivukäytäviä vähän minne sattui.

Kerronpa teille Kartanosta. Kartano on kasautunutta historiaa. Jo esihistoriallisella ajalle samaisella kummulle kasattiin kiviä, joita käytettiin hedelmällisyysrituaaleja varten. Eräs historioitsija on esittänyt, että kaikki suomalaiset ovat lähtöisin tuon kiviröykkiön päältä. Myöhemmin paikalla on ollut mm. ugrilainen uhrilehto ja Väinämöisen temppeli. Tiettävästi Klaus Fleming rakensi kummun päälle kartanon rakastajaansa varten. Flemingin kartanon, uhrikummun ja temppelin huhutaan olevan vielä jäljellä jossakin Kartanon sisemmissä osissa. Mene ja tiedä.

Myöhemmin Kartanoa asuttivat esimerkiksi Lorenz Creutzin, Petter Bonsdorffin, Fabian Wreden ja Adolf Aminoffin huorat ja rakastajat. Jokainen huora halusi rakentaa itselleen ainakin yhden tornin tai siiven lisää. Vuosisatojen ajan, Kartanoa purettaessa ja rakennettaessa vanhaa rakennelmaa jäi aina uuden alle. Kerroksia kasaantui kerroksien päälle. Sodan aikana Gestapo halusi laajentaa Kartanon kellariosastoa kidutushuoneistoksi. Puhkaistuaan yhden tiiliseinän, he löysivät sieltä kokonaisen tunnelien verkoston täynnä kidutusvälineitä. Tiedättehän: keskiaikaisia rautaneitsyitä, rautadildoja, nahkaremmejä ja sen semmoisia.

Siinä samalla kun kovamaineinen poliisi, jonka pää oli vanhemmiten pehmennyt pohti mistä saisi lisää viskiä ja tupakkaa, käytävässä soi kello. Se ei ollut mitenkään epämiellyttävä kello. Se kuulosti sellaiselta viehkeältä kellolta, jota metsäniityllä märehtivä lehmä kilisyttelee. Kellon ääni muistutti kulahtanutta salapoliisia kahvista. Pertti Karttunen totesi kehonsa huutavan myös kahvia.

Käytävän varrella olevista kymmenistä ovista alkoi äkkiä raahustaa mummoja ja pappoja, oletettavasti kahvilan suuntaan. Osa meni tietenkin väärään suuntaan. Eräs pappa jäi nylkyttämään rollaattorillaan yhden mummon reittä vasten, sillä molemmat olivat menossa eri suuntiin, eikä kumpikaan osannut väistää.

Joistakin huoneista mummot ja papat tulivat nuorten mies- tai naishoitajien kanssa. Tiedätte varmaan sen supersankarin, joka oli sokea, mutta pystyi näkemään kaiken uskomattoman tarkasti kaikuluotaamalla? No, Pertti Karttusella oli vastaava. Se ei perustunut kaikuluotaustekniikkaan, mutta muuten se oli sama. Se pystyi näkemään käytävän toisessa päässä, eli helvetin kaukana olevan hoitajan, kuin se olisi ihan vieressä. Niinpä se näki, kun yhdestä huoneesta tullessaan nuori vaaleaverikkö korjaili vielä pienen pientä hamettaan ja sellainen todella ikälopun näköinen kurppana pappa tuli sen perässä ja vielä nosti sitä hameenhelmaa kävelykepillään. Tyttö vilkaisi käppänää ja kikatteli. Sillä oli mahtavat pyöreät pakarat ja piukat alushousut, joiden alta pilkisti tummaa karvoitusta.

En nyt halua mitenkään mässäillä. Minua ei todellakaan tällainen pervoilu kiinnosta. Kerron tämän vain siksi, että Pertti Karttunen oli noista asioista kiinnostunut. Se oli sellainen vanhanaikainen mies.

Pertti Karttunen alkoi harppoa käytävää siihen suuntaan, mihin useimmat mummoista ja papoista oli menossa. Hän pysähtyi matkalla ainoastaan yhden raollaan olevan oven kohdalla. Huone oli tyhjä. Se haisi desinfiointiaineelta. Pertti Karttusen mielestä se haisi murhalta. Se jätkä haistoi murhan vähän joka paikassa, mutta se olikin tavallaan nero.