JATKIS: CAFE CON DANTE

Danten helvetin ylin taso, ensimmäinen piiri, on tällainen: filosofit ja suurmiehet asustelevat kivilinnoissaan ja käyskentelevät vihreillä nummilla pohdiskellen loputtomasti elämän pieniä ja suuria kysymyksiä. Tätä loputtomasti. He ovat kuin sellaisessa jättimäisessä pesukoneen limbossa.

Minulla meni kerran pesukone rikki. Se jumittui siihen limbousohjelmaan, ja olisi varmaan junnannut siinä maailman loppuun asti, ellei kiinalainen talonmies olisi korjannut sitä. Tätä on helvetti. Ei siksi, että se olisi jotain erityisen epämiellyttävää, vaan siksi, että se on loputonta.

Pertti Karttunen oli joutunut limboon, mutta hänelle se ei ollut helvetti. Hän ei nimittäin muistanut seisoneensa kahvilan jonossa jo ikuisuuden ajan, joka ikinen päivä. Hänelle kaikki oli uutta.

Hän havahtui hereille kuin unesta, ja huomasi olevansa kahvilassa. Hän ei tosin voinut todeta, että hän itse oli kahvilassa, sillä hän ei tiennyt kuka tuo itse oli. Hän pystyi kuitenkin päättelemään joitakin asioita. Hän oli kumarainen ja jokaista luuta kolotti. Hän oli siis joko helvetin vanha, tai sitten hänellä oli helvetinmoinen krapula. Tai molempia.

Pertti Karttusen sydän jyskytti. Hänen mielensä liihotteli kuin karkkikaupassa täydellisen kuprun tehneellä pikkupojalla, sydän täynnä pahuutta ja hekumaa siitä, ettei hän joutuisi koskaan vastuuseen teoistaan jo siitäkään syystä, ettei hän yhtään muistanut mitä kolttosia oli juuri tehnyt.

Kahvila oli antiikkinen. Koristeelliset puutuolit ja pitsiset pöytäliinat. Syksyinen lempeä valo siivilöityi valkoisten verhojen läpi. Ulkona kiinalainen talonmies haravoi lehtiä. Osa mummoista ja papoista kahvitteli katetulla terassilla. Paikkansa auringossa, kahvilan keskellä, oli löytänyt myös Sylvi niminen mummeli. Sylvillä oli oma possensa. Joukko pappoja oli työntänyt omat pöytänsä ja tuolinsa mummelin pöydän kylkeen. Aurinko piirsi mummon vaalennettuihin hiuksiin sädekehän, jota hänen aurinkoinen hymynsä koristi. Mummo viittoili Pertti Karttuselle. Ukko tunsi oksennusreaktion nousevan kurkunpohjaan, ja käänsi päänsä takaisin edessään kaartuvaan kahvijonoon.

Pertti Karttusen edessä raahustavat mummot eivät näyttäneet maksavan kahvista, jotan hän päätteli sen olevan ilmaista. Kahvikupit olivat sellaisia miniatyyrikokoisia posliinisia mummokuppeja, mutta vanhalla äijällä oli tähänkin pulmaan ratkaisu. Hän laittoi pikkukuppeja tarjottimelleen niin paljon kuin ikinä sai mahtumaan, ja täytti kupit piripintaan. Puolet höyryävän kuumasta ihmejuomasta läikkyi lopulta vanhuksen täriseville käsille ja kahvilan lattialle, mutta pienellä veivaamisella ukko onnistui kantamaan pöytäänsä riittävän annostuksensa kofeiinia.

Tiskin takana oli saatanan tympeännäköinen mies. Se oli tympein mies, mitä Pertti Karttunen oli koskaan nähnyt. Ehkä natsi-Sven ja muutama muu saattoi näyttää tympeämmältä, mutta ukon muistijäljet eivät johtaneet niihin asti.

• Hitto kun tekisi ryyppyä mieli, Pertti Karttunen sanoi tympeännäköiselle miehelle.

• Viinakset on täällä kielletty, tympeännäköinen mies sanoi.

• Kuinka niin? Tämähän on helvetti!

• Tämä on köyhän helvetti, rikkaan taivas. Sinä olet tietääkseni ainoa köyhä paskiainen täällä näiden rikkaiden kurppaisten muumioiden joukossa.

Pertti Karttunen kaivoi taskujaan ja taitteli tympeän miehen eteen rypistyneen viiden euron setelin.

• Mitäs tällä saa? Pertti Karttunen sanoi. Kai sinulla on tiskin alla jotakin?

• Tujaus brändiä kahvin sekaan maksaa kaksikymppiä, runkkari.

• Älä nyt huuda, vanhus sanoi. Koko kahvila kuulee.

• Ei täällä kukaan kuule.

Pertti Karttunen pyyhkäisi kulmakarvojaan ja katsoi ympärilleen. Iänikuiset mummot ja papat näyttivät olevan täysin omissa maailmoissaan. Yksi papoista tanssi pöydällä tehden sellaisia apinamaisia junttidisco -liikkeitä. Hoitajat taputtivat ja hurrasivat uroteolle.

• Se on ex-alfa, viinatrokari sanoi.

• Häh?

• Kaikki nämä vanhukset ovat hulluja. Tavallisessa laitoksessa heidät pumpattaisiin täyteen lääkkeitä. Täällä he saavat olla mitä ovat, sillä he ovat ihan vitun rikkaita. Mitä sinä et ole.
• Onko sulla tupakkia? Vanhus kysyi.

• Se tekee kaksikymppiä pussi, mies sanoi. Sinulla ei ole sellaista rahaa. Ei ollut eilenkään. Eikä sitä edellisenä, eikä sitä edellisenä, ja niin edelleen, -päivänä.

• Mitä vitosella saa?

Tympeä mies nappasi vanhuksen kädestä rypistyneen viiden euron setelin, ja laittoi minigrip -pussiin pienen nökäreen tupakkaa. Hän sulki pussin huolellisesti, ja ojensi sen vanhukselle. Siinä oli tupakkaa ehkä puoleentoista röökiin. Pertti Karttunen tuijotti miestä, sitten tupakkapussia, ja sitten taas miestä epäuskoisesti. Mies näytti tympeältä. Helvetin tympeältä.

Vanhus nappasi teepussin tiskiltä: ”vähän lantrinkia tupakin sekaan”. Hän käveli varjoissa läikytellen kahvia ympäriinsä, kiersi aurinkoisen säteet ja iloisen Sylvi-mummon seurueineen mahdollisimman kaukaa. Lopulta ukko istahti salin hämärimpään nurkkaan. Hän otti taskustaan muistikirjan, ja alkoi välittömästi kokoamaan palasia kadonneesta identiteetistään. Lyhyen ajan sisällä hän oli selvittänyt kaiken: että oli tapahtunut murha, että hän oli rakastunut, ja että hän varmaan kuolisi, jos ei saisi jostain viskiä ja tupakkaa.

Pertti Karttunen oli jonakin kirkkaana hetkenään tehnyt listan kaikista naisista joita tunsi, ja laittanut jokaisen naisen perään rakkauspisteet. Tämä oli ukon tapa työskennellä.

                                                 Rakkauspisteet:

Milena: Ihana huonesiivooja.       10

Ylihoitaja: Kireä tyyppi.                10

Eva: Hyvin nuori hoitaja.              7

Sylvi: Pirtsakka mummeli              1

Madame XXX: ???                       ???

Maria: Ihana hoitaja.                      10

Pienillä lisäyksillä Pertti Karttunen oli muokannut rakkauslistan murhalistaksi. Se näytti tältä:

Epäilty:                                  Rakkauspisteet:                Murhapisteet:

Milena: Ihana huonesiivooja.     10                                     7

Ylihoitaja: Kireä tyyppi.              10                                     9

Eva: Hyvin nuori hoitaja.             7                                      7

Sylvi: Pirtsakka mummeli.           1                                      9

Madame XXX: ???                    ???                                   ???

Maria: Ihana hoitaja.                   10                                   7

Pertti Karttunen: Minä itse.                                                9

Natsi-Sven: Natsi.                                                                 7

Rape Riski: Poliisi.                        -                                      7

Kiinalainen talonmies                    -                                       9

Pertti Karttusen poika - 5

Tämän listan mukaan vahvimmat epäillyt olivat tällä hetkellä Karttunen itse, ylihoitaja, kiinalainen talonmies ja Sylvi-mummo. Ketään ei voinut kuitenkaan tutkimuksen tässä vaiheessa rajata epäilyjen ulkopuolelle.

Pertti Karttunen oli hutera mies. Pertti Karttunen vältteli liikkumista.

Pertti Karttusella oli hutera mieli.

Paikanvaihdos saattoi merkitä miehelle muistin, ja siten koko tutkimustyön nollaantumista. Niinpä välttääkseen kohtalokasta vessan oven kolahdusta selän takana ja sen aiheuttamaa pään tyhjenemistä, hän teki tarpeensa tyhjiin kahvikuppeihin. Tutkimuksen edetessä kahvikupit tarjottimella tyhjenivät kahvista ja täyttyivät vähitellen virtsalla.

Oliko ukko todellakin rakastunut? Hän tunsi itsensä rakastuneeksi. Nyt täytyy muistaa, että Pertti Karttunen oli ennen eläköitymistään ollut salapoliisi. Sillä oli päättelykyky ihan omaa luokkaansa. Edes pappana siltä ei jäänyt mitään huomaamatta. Se huomasi vaikka, että sen sormet tuoksuivat vienosti naiselta. Ei miltään vanhalta ja vaippaikäiseltä, vaan ihan tuoreelta, nuorelta, suihkussa käyneeltä. Vanhus ei tietenkään voinut olla huomaamatta, että kahvilassa parveili tuoreen näköisiä nuoria hoitajia. Olivatko vanhuksen sormet olleet jossakin noista? Ukko muisti myös hänen rintansa hakanneen kahvilan jonossa kuin pikkupojalla namuvarkaissa. Nytkin sydän vielä pamppaili, mutta vaimeammin. Mitä hän oli tehnyt hetkeä aiemmin? Oliko hän tehnyt jotain mikä oli saanut hänen sydämensä lyömään ja sormet haisemaan pimpiltä? Ajatus siitä, että hänen sormensa olivat olleet siellä oli vanhuksen mielestä... ihan mukava.

Pertti Karttunen yritti saada katsekontaktia hoitajiin, mutta kukaan ei näyttänyt siltä kuin jakaisi hänen kanssaan yhteisen salaisuuden. Sylvi-mummo kylläkin takertui ukon katseeseen. Ei vittu. Nyt se tulee tänne.

• Hei, olen Sylvi. Muistatko minut?

• Kyllä, kyllä, ukko sanoi. Saatoin päätellä sen muistiinpanoistani. Hei älä nyt kurki.

• Miten tutkimukset etenevät, Sylvi kysyi.

• Mitkä tutkimukset? pappa kysyi.

• No se, että keneen sinä olet rakastunut, ja se, että kuka on murhaaja.

Ukko vilkaisi listaansa, yrittäen peitellä vihkosta uteliaan mummon katseelta.

• Uh, kas kas, ukko sanoi. Olet todella vahvoilla tässä toisessa listassa, ja todella heikoilla tuossa toisessa.
• Tiedän, kaikki papat tuntuvat rakastavan minua, mummo sanoi. Se johtuu iloisesta luonteestani. Kas, jos haluat saavuttaa rakkautesi kohteen, sinäkin voisit kokeilla positiivisuutta.

• Köh köh. Niinpä, juu. No niin. Minulla oli tämä juttu kesken.

• Haluatko pienen vihjeen? Lyön vetoa, että murhaaja on kiinalainen talonmies. Aina kun täällä tapahtuu jotain hämärää, niin eikös se kiinalainen ole paikalla. Se pyörittää täällä varmaan jotain huumekaupparinkiä.

Mummeli katsoi Pertti Karttusta merkitsevästi. Ukko heitti takaisin ikävystyneimmän ilmeensä.

• Senkin itsepäinen vanha pässi, mummo sanoi. Olisiko sinun hampaattoman kurttunaaman aika ruveta etsimään ikäistäsi seuraa? Rakastele sinä vain itsesi ja tyhjien viskipullojesi kanssa, sillä sinun laihalla lompakollasi on turha haaveilla kaikista näistä nuorista naisista.

• Rakkaus ei ole lompakosta kiinni, ukko sanoi ja nuuhkaisi sormiaan autuaasti. Tai iästä.

Mummo marssi ihailijoidensa joukkoon, ja istahti pöytäänsä nyrpeänä. Hetken päästä hän taikoi kasvoilleen taas positiivisen ilmeen, ja keskittyi leikkelemään pöydällä lojuvia elämäntapalehtiä. Hän vaikutti olevan intohimoinen askartelija.

Jokin mummossa sai Pertti Karttusessa aikaan väristyksiä. Hän yritti kaivella muistiaan. Se oli kuin pimeä ja kolkko kellari, jossa haisivat home, ulosteet ja murha. Hän könysi kylmällä, kostealla kivilattialla kykenemättä näkemään eteensä. Hänen kätensä osuivat veriseen sohjoon. Hän tunsi jotakin pehmeää poskeaan vasten. Mitä syvemmälle mieleensä vanhus ryömi, sitä enemmän hän vain sotkeutui katossa roikkuviin virtsalta haiseviin lihapaloihin.

Pertti Karttunen makasi vatsallaan pöydän alla nilkkapariin tarrautuneena. Hän oli kaatanut päälleen tarjottimen kahvikuppeineen, ja lemusi tunkkaiselta kuselta. Miehen katse seurasi nilkkaparia ylöspäin. Puolivälistä nilkkoja alkoi pitkä hame, joka jatkui kaiken peittävänä harmaana paitana. Värittömät vaatekappaleet suorastaan huusivat, että niiden alla oli jotakin peittelemisen arvoista. Nutturan alla halveksuva katse. Ylihoitaja Mirjam Lyytikäisen nenä sai hänen vartalossaan korostetun eroottisia piirteitä, sillä kaikki muu oli niin tarkkaan peitelty. Nenän notkea kaari johdatti katseen kahteen rytmikkäästi supistuvaan ja laajenevaan aukkoon hentojen nenäkarvojen väristessä jokaisella sisään- ja uloshengityksellä.

• Haisette virtsalta, herra Karttunen. Tämä on kuvottavaa.

• On sitä pahempiakin asioita kuin tämä, vanhus vastasi kusilammikossa maatessaan.

• Kuten vaikka mitä? ylihoitaja kysyi.

• Murhat, verilammikot, katosta riippuvat lihakimpaleet. Minun kohtaloni on ryömiä tässä mätänevässä lihasopassa ja ruumiillani kokea jotakin, mitä mieli ei voi tavoittaa. Tämä on kokemuksellista tutkimusta, hyvä rouva.

• Tervetuloa takaisin fantasiamaailmastasi, herra Karttunen. En tiedä mitä kaikkea sinä olet kokenut työurasi aikana, mutta nyt sinun olisi aika unohtaa menneet ja nauttia eläkepäivistäsi. Olet suoraansanoen onnekas päästessäsi tänne. Poikasi on aivan toista maata kuin sinä, Karttunen. Hän anoi minua ottamaan sinut hoiviini. Hän vakuutti, että tämä on sinulle juuri oikea paikka. Hän kirjoitti toki uskomattoman shekin vielä lisävakuudeksi. Tottapuhuen, itse en ole sinusta yhtään vakuuttunut. Poltatko tupakkaa? Sinun huoneessasi haisi aamulla tupakka. Sinun pitäisi tietää, että kaikenlaiset terveydelle haitalliset päihteet ovat täällä kiellettyjä.

Ylihoitajan jalkoihin tarrautunut ukonkäppänä yritti pinnistää muistiaan.

• En muista.

• Mitä?

• En muista poltanko tupakkaa.

• Miten sinun kanssasi voi muka keskustella, kun et koskaan myönnä mitään?

• Myöntäisin mielelläni kaiken, mutta muisti kun on tällainen.

Vanhus yritti koota itsensä. Tässä oli kuitenkin nainen, johon hän saattoi olla rakastunut. Hän ryömi ylihoitajan reittä pitkin ylös. Jaloilleen päästyään hän törmäsi ihanan aistikkaaseen nenään, ja vähän sen yläpuolella jäätävän siniseen katseeseen. Hän mietti minkä takia tämä nainen oli hänen rakkautensa mahdollinen kohde. Naisella oli kaunis vartalo peittävien vaatteidensa alla. Sen hän oli todennut ylös kavutessaan. Nenässä oli sitä jotakin. Hiukan kireä nainen todellakin oli, mutta yhtäkaikki, se oli nainen, ja sen takia kelpasi ukolle mainiosti. Kokonaan toinen asia oli, oliko ukko todella rakastunut ylihoitajaan. Ja rakastiko ylihoitaja häntä takaisin.

Karttunen kurotti huuliaan ja yritti pussata ylihoitajan nenää, mutta saikin mojovan läimäisyn kasvoilleen. Aina ei voi onnistua. Ylihoitaja kääntyi kannoillaan ja sauhusi ulos kahvilasta.

Pertti Karttunen katsoi ylihoitajan perään ja yritti tehdä samanlaista mielikuvaharjoitusta kuin aikaisemmin. Nyt, kun muistiin ei voinut luottaa, oli tukeuduttava voodooseen. Mies upposi mieleensä. Hän oli meren rannalla. Hiekkarantaa oli kilometritolkulla ja edessä siinsi loputon meri. Oli rauhallista. Taivas oli valkoinen ja tyhjä.

Hänellä oli nyt kaksi täysin erilaista mielikuvaa. Kertoivatko ne hänen omasta mielestään, vai näistä kahdesta naisesta? Hän raapusti vihkoon ympyrän symboloimaan ylihoitaja Mirjam Lyytikäistä. Sylvi-mummon kohdalle hän raapusti jonkinlaisen sotkun.

Pertti Karttunen uskoi, että asiat alkaisivat selvitä. Enää puuttui tärkein. Hänen pitäisi soittaa pojalleen. Hän könysi antiikkisen luurin luokse ja veivasi muistikirjasta löytämänsä numeron.

• Karttunen.

• Katos perkele. Täällä on Pertti Karttunen. Epäilen vahvasti, että olemme sukua.

• Olen sinun poikasi.

• Sattuipa onnekkaasti. Hrhm. Minun pitää puhua sinulle yhdestä asiasta. Katsos, tiedän että olen ollut huono isä. Olen täällä... täällä paikassa tosissani miettinyt näitä asioita. Olen joutunut kohtaamaan menneisyyttäni ja tekemään tiliä kaikkien asioiden kanssa. Kuten tiedät, olosuhteet eivät olleet silloin helppoja ja jouduin tekemään monia valintoja, joita jouduin sitten myöhemmin katumaan. Sotakokemukset olivat minulle tosi vaikeita...

Oikeasti Pertti Karttusella ei ollut aavistustakaan menneisyydestään, lukuunottamatta yhtä päivää vuonna 1944, mutta hän ajatteli, että vaikeat asiat oli parasta ottaa puheeksi nyt, kun niitä ei muistanut ollenkaan.

• Ei sinun tarvitse selittää noita juttuja isä, kyllästynyt ääni keskeytti. Olet soittanut joka päivä kahden viikon ajan ja pyytänyt minua lähettämään viskiä. Viskiä ja tupakkaa on tulossa.

• Ihan priima -tavaraa?

• Hei, sieltä on tulossa sellaista tavaraa, mistä sinun eläkkeelläsi ei voi edes haaveilla.
• Huh, onpas onnekasta. Että minulla onkin hyvä poika. Sinua on lykästänyt. Olet päässyt pitkälle, eikö niin?
• No, miten sen nyt ottaa.
• Me emme ole kovin läheisiä, vai olemmeko?
• Emme nyt varsinaisesti.
• Kuules poika. Minusta tuntuu, tuota, että olen muuttunut täällä parempaan suuntaan. En tosin voi ihan varmasti sanoa. Jos sinua huvittaa, niin voisit tulla vaikka käymään. Voitaisiin vaikka kumota parit viskit yhdessä.
• Minä en juo.
• Niinpä niin. Etpäs tietenkään.

• Kuulemiin.

• Kuulemiin.

Pertti Karttunen seisoi hetken äimistyneenä, ja laittoi sitten luurin paikoilleen. Kuului pieni ”klik”. Mieli tyhjeni hänen silmiensä takana.

Olemme kyllästymiseen asti käsitelleet sitä millä tavalla Pertti Karttunen aina herää kuin uudestisyntyneenä, vailla muistia tai muistoja, tyhjyydestä, mutten ole vielä kertonut miten hän aina poistui edellisestä tilastaan. Tähän on helppo vastata: samalla tavalla, kuin hän tuli tiloihin, eli tyhjyydestä, mutta käänteisesti, tyhjyyteen. Aika buddhalaista, vai mitä?

Tälläkin kerralla Pertti Karttunen vain lakkasi olemasta, ja seuraavassa hetkessä hän taas määrittäisi olemassaolonsa uudessa paikassa. Valitettavasti päädymme aina vain samaan pisteeseen mistä aloitimme: emme mihinkään. Tiedän, että dekkarikirjailijan pitäisi mennä tarinassa eteenpäin, mutta tämän tarinan alateksti ja metafyysiset ulottuvuudet vain vaativat, että jäämme junnaamaan paikoillemme. Lupaan kuitenkin, että jos luet vielä hetken eteenpäin, pääsemme purkautumaan rajuun ja arvaamattomaan seksiin ja väkivaltaan. Ihan kohta! Ihan tosi.