DEKKARIJATKIS JATKUU: LUGER

Jokainen aamu oli rikostutkija Pertti Karttuselle uusi. Jokainen luku hänen elämänsä kirjassa oli kuin ensimmäinen, ja jokainen niistä oli edellisen kopio. Siksi on merkityksetöntä, missä järjestyksessä sitä luetaan, onko tämä nyt tapahtunut ennenkuin tuo, vai tuo ennenkuin tämä. Siksi, kun kerron, että hän noustessaan sohvalta löysi peilistä itsensä, ja taulun takaa luodinreikiä ja vanhan natsin, voisin yhtä hyvin kertoa eilisestä tai mistä tahansa sitä edeltävästä päivästä. Ellemme sitten oleta, että on ollut elämää ennen tätä limboa, eli Kartanoa, tai rikkaiden helvettiä, jota voisi erehtyä pitämään myös taivaana, mitä se saattoi ollakin.

Pertti Karttunen löysi itsensä peilistä. Hän totesi olevansa helvetin vanha, suhteellisen hampaaton ja hieman kumara. Hän näytti hyvältä. Juuri sellaiselta sitkeältä ukolta, joka olisi pärjännyt erakkona erämaassa. Mutta hän oli ehdottomasti kaupunkilainen. Miehen pukukin oli tehty joskus räätälin työnä. Siitä oli tosin vierähtänyt jo hyvä tovi.

Täytyy vielä antaa pieni varaus, kun sanon, että ukko näytti hyvältä. Miehellä oli nimittäin sen verran huono näkö, ja kulmakarvatkin silmillä, ettei hän varsinaisesti nähnyt itseään siitä peilistä. Hän saattoi kuvitella itsensä himpun verran komeammaksi kuin mitä oli. Mutta komea hän oli. Komeampi kuin useimmat nuoristakin miehistä.

Salapoliisi kun oli, Pertti Karttunen siirteli sitä isoa taulua, sitä johon oli maalattu niitä tummia hahmoja, ja löysi sen takaa luodinreikiä. Hän vertasi niitä vatsassaan oleviin reikiin, jotka oli saanut Lapin sodassa - tietysti hänen piti päässään laskea, kuinka paljon haavat vatsassa olivat menneet umpeen vuosikymmenien aikana, eli lähes kokonaan – ja totesi, että reiät seinissä oli tehty natsien pistoolilla. Jopa samalla, jolla reiät hänen vatsassaan oli tehty.

Tietysti hän oli oikeassa, mutta väitän, että vaikka seinässä olevat reiät olisi tehty hirvikiväärillä, hän olisi ollut sitä mieltä, että ne oli tehty natsipistoolilla. Sellainen se oli se Pertti Karttunen. Nerokas jätkä kaikin puolin.

Kuten tiedämme, Pertti Karttusen huone oli ennen ollut kappeli. Hemmetin iso sellainen. Kappeli oli pistetty keskeltä kahtia: eihän se koko kappeli tietenkään ollut ukon käytössä. Vähän kuin ortodoksisessa kirkossa on seinä välissä, ja se toinen puoli on varattu seurakunnalle, ja toinen puoli jollekin näkymättömälle, niin tässä kappelissa toisella puolella asui vanha natsi.

Se toinen huone oli tismalleen Pertti Karttusen huoneen peilikuva, paitsi että natsin huoneessa oli tietenkin omanlaisensa sisustus. Natsilla oli iso alkuperäinen Beatlesin juliste, jossa oli sukellusveneen kuva, koska se kuvitteli, että natsit olivat paenneet jonnekin Etelänavan alle sukellusveneillä. Se odotteli vieläkin jotain sähkettä, jossa tulisi maailman uudelleenvalloituksen toimintaohjeet. Sillä oli jopa lennätin sitä varten. Ihan tosi.

Sillä oli kokoelma aseita, kaikenlaista sotakrääsää ja natsikrääsää, ja ruotsalaista krääsää, kuten joku viiri, ihan vain muodon vuoksi. Se oli ottanut uuden identiteetin. Sen nimi oli Sven.

Natsi-Sven ammuskeli välillä seinien läpi, koska juutalaiset haamut, golemit sun muut saivat sen pään sekaisin. Nytkin se sihtaili seinän läpi, kun Pertti Karttunen tiiraili luodinrei'istä. Se luuli, että juutalaiset vahtii sitä. Vanhalla salapoliisilla oli ollut onnea, kun Natsi-Sven ei ollut vielä rei'ittänyt sitä. Ei se ollut osunut vielä muihinkaan ihmisiin. Ei sille mitään tehty, kun se oli niin sikamaisen rikas. Se ei monien SS-miesten tavoin ollut tehnyt tiliä juutalaisia myymällä. Sillä oli nimittäin hyvin korkea moraali. Se oli tehnyt hommansa niinkuin piti, ja sotien jälkeen sitten rikastunut kauneustuotteiden valmistajana, mistä sillä oli sodan ajalta paljon kokemusta.

Kiinalainen talonmies kävi välillä vähän paikkailemassa seinään ilmestyneitä luodinreikiä. Karttusen seinään talonmies oli laittanut sen kammottavan taulun, kuvitellen varmaan, ettei huonomuistinen superpoliisi tajua, ettei arvokas mutta karmea taulu kuulu hänen vakiokalustoonsa. Epäilyttävän taulun seinälle ilmaantumisen jälkeen Pertti Karttuselle oli muodostunut tällainen joka-aamuinen rituaali, johon kuului ladattuun museoaseeseen tuijottelu ja vanhojen aikojen muistelu.

Tulipas nyt jauhettua jostain natsista. Täysin epäkiinnostava tyyppi. Tätä voisi ehkä perustella sillä, että vanha natsi saattaa joskus vaikka osua johonkuhun sillä pyssyllään. Sitten on se metafyysinen puoli. Sehän on kuin joku demoni Pertti Karttusen menneisyydestä, ja nyt se on täällä Kartanossa muiden demonien ohella. Ei pidä nyt kuitenkaan tulkita liikoja. Pääasiahan on, että tämä tositarina on jatkuvasti vaarassa mennä väkivaltaiseksi ja/tai pornahtavaksi.

Ennenkuin heittäydymme seksin ja väkivallan syvyyksiin, minun tekee mieleni selitellä vähän. Tiedän, että tietellinen ja taiteellinen eliitti lukee herkeämättä tekstejäni. Osa heistä toivoo minun näyttävän heille tien, kun taas osa yrittää saada minut kiinni jostain virheistä ja rönsyistä. Helpottaakseni messiaanpaineitani, haluan tehdä tiettäväksi mitä täällä kirjoituskoneen takana oikein tapahtuu. (Juuri nyt istun työhuoneella ja imen vesipiippua. Se auttaa keskittymään.)

Kirjoittamisen taidon olen oppinut vasta kypsällä iällä, elämänkertakirjoituskurssilla. Tarkoitukseni oli kirjoittaa oma elämäkertani, mikä odottaa vielä oikeaa hetkeään. (Huh! Siitä vasta tuleekin nuorisoon menevää materiaalia.)

Opettajani Kimmo Toivakka oli aikansa radikaali työväenopiston elämäkertakirjoituskurssin opettajien joukossa. Häneltä opin esimerkiksi sen, että jokaisessa kunnon elämäkerrassa pitää mässäillä yksityiskohtaisella seksillä. Jos ei ole tarpeeksi seksiä, sitä pitää keksiä.

Jos haluat kirjallista uskottavuutta, Toivakka opetti, sinun pitää kirjoittaa sinne subuteksti. Subuteksti, eli alateksti kirjoitetaan yleensä rivien väliin, niin että kirjalliset runkkarit voivat olla nokkelia ja löytää sen alatekstin sitten sieltä. Me emme tee niin. Kirjoitamme alatekstin selkeästi heti alkuun, niin että rillipäärunkkarit voivat loppukirjan ajan keskittyä oleelliseen.

Tähän salapoliisitarinaan Toivakan opit istuvat erinomaisesti. Koko tarinahan käsittelee aidolla ja maanläheisellä tavalla eri ikäisten ihmisten sukuelimiä ja ruumiineritteitä ja niiden vaikutusta sosiaalisessa kontekstissa. Jotta intelligentsia voisi loppukirjan ajan nauttia tarinan sisältämästä tarpeettomasta seksistä ja väkivallasta ilman, että heidän tarvitsee koko ajan miettiä, että mikä se alateksti nyt olikaan, teen tähän pienen alatekstianalyysin: ajattele, jos Hitler olisi kärsinyt muistisairaudesta. Euroopan raunioittamisen jälkeen hän olisi ajanut viiksensä ja elellyt leppoisana vanhana ukkona jossain Tyynenmeren saarella. Hän olisi unohtanut olevansa Hitler. Hän olisi unohtanut olevansa mulkku. Ehkä suurin osa ihmiskunnan ongelmista johtuu juuri siitä, että mulkut muistavat olevansa mulkkuja?

Muistatko Idi Aminin? Pidettyään Ugandaa kauhun ja terrorin vallassa, tuo vekkuli munamies pakeni Dubaihin tai jonnekin, ja kuoli siellä vanhana ukkona. En ole syvällisesti tutkinut miehen viimeisiä vuosia, mutta ehkäpä hän todellakin oli sellainen. Mulkku, joka unohti olevansa mulkku.

Olipas tuo alateksti puuduttavaa luettavaa. Ehkä tuon takia se piilotetaan aina sinne jalkoväliin. Vähemmän älykkäille lukijoilleni, noille tissi- ja tussurunoutta kuolaaville idiooteille voin vain sanoa, että kannattaa lukea koko jännittävä jatkokertomus loppuun asti, sillä lopussa, kiitos, seisoo. Paras tussu on myös lopussa(se on minun tussuni).

No niin. Mennäänpäs eteenpäin.

Lause lauseelta elimet ja eritteet siintävät yhä vain lähempänä, kuin kultainen auringonnousu(tai suihku) joka kirkastaa pian koko taivaan.

Pertti Karttunen siis tiiraili seinän läpi luodinrei'istä, kun toisella puolella vanha natsi sihtaili sitä Lugerillaan, ja totta helvetissä vanha salapoliisi tunnisti sen natsin heti samaksi paskiaiseksi joka oli rei'ittänyt sen Lapin sodassa. Papat, jotka ei muista yhtään mitään, eivät edes omaa nimeään, saattavat joskus muistaa vuosikymmenien takaisia juttuja tosi yksityiskohtaisesti. Pertti Karttunen muisti esimerkiksi pienen pojan, joka oli nähnyt ampumisen. Se oli istunut siinä hirsimökin varjopuolella. Se muisti tarkkaan kaiken miltä se poika oli näyttänyt, miten se oli pukeutunut ja miten sen silmät värähtivät laukausten kajahtaessa. Eikä se ollut edes katsonut poikaa. Se oli katsonut vain Lugerin piippuun, niinkuin nyt, mutta samalla se oli nähnyt jokaisen pienen yksityiskohdan siinä ympärillä, jopa selkänsä takana. Nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, hän katsoi taas Lugerin piippuun ja näki jotakin, mitä ei ollut aiemmin huomannut. Se pirun natsi oli murhannut myös pojan. Tarvittiin vuosikymmenien kokemus työskentelystä murhaajien ja psykopaattien kanssa tämän ilmiselvän asian ymmärtämiseen. Ukko ei niinkään muistanut tapahtumia, vaan näki ne, niinkuin ne tapahtuisivat juuri nyt hänen silmiensä edessä. Luodit iskeytyvät Pertti Karttusen vatsaan. Hän kaatuu mutaan kasvoilleen, jääden sijoilleen makaamaan. Natsi kävelee pojan luo ja ampuu hänet. Natsi menee pirttiin, jossa pojan perhe odottaa hiljaa. Kuuluu laukaus, laukaus, laukaus. Laukaus.

Pertti Karttusta vitutti. Hän raahusti huoneestaan vain yksi ylevä aatos mielessään: viereisessä huoneessa asuvan natsinpaskiaisen tappaminen. Ikäloppu kun oli, yhdenkin ajatuksen säilyttäminen mielessä oli hänelle ylivoimainen tehtävä. Yleensä ajatuksen katoamiseen liittyi ajan ja paikan vaihtuminen, tai jokin fyysinen tapahtuma: tässä tapauksessa oven sulkeutuminen hänen selkänsä takana. Oven kolahtaessa kiinni hänen päänsä tyhjeni. Hän jäi hölmönä käytävälle seisomaan. Hän unohti murhata natsin. Näin kävi joka ikinen aamu.