Ylihoitaja Mirjam Lyytikäinen laittoi
luukkunsa säppiin ja, pientä vastenmielisyyttä tuntien,
pakottautui kasvopeilin eteen. Hän oli tosissaan kireän näköinen.
Mutta sitten oli kaikki velvollisuudet. Hän kiskoi hiukset
nutturasta ja antoi niiden vapaana hyväillä poskiaan. Hän tunsi
itsensä likaiseksi ja vapaaksi.
Joku koputti oveen.
- Nyt on työt kesken, ylihoitaja huikkasi hätäisesti. Ei saa tulla sisään.
Joku oli oven takana hiljaa. Mietti
varmaan pitäisikö ehkä sanoa jotakin, ja meni sitten pois.
Ylihoitajan toimisto oli pieni ja
kostea koppero Kartanon kellarin syvyyksissä. Asiakkaalle parasta,
työntekijöille rippeet. Se oli hänen mottonsa. Itselleen hän
valitsi rippeistäkin rippeet, vaikka olisi voinut, satumaisen rikas
kun oli, rakentaa itselleen oman huvilan Kartanon viereen, katolle
helikopterikentän ja pihalle parkkihallin täyteen urheiluautoja.
Mirjam Lyytikäinen kun omisti koko
laitoksen ja johti siellä kaikkia laillisia liiketoimia.
Laittomiakin oli, mutta niistä ylihoitaja ei mitään tiennyt.
Manaili vain, että mistä helvetistä tätä viinaa ja
sarvikuonopulveria tänne tulee.
Jo hivenen rentoutuneena ennen niin
aina ah-viulunkielenpinkeä täti-ihminen kaivoi maton alta
ruosteisen avaimen, jolla hän avasi lokeron, josta hän löysi
toisen avaimen, jolla hän avasi vanhan puisen kaapin. Sieltä,
pienen pienestä pahvilaatikosta hän löysi huulipunan.
Hän peilaili itseään hienoisen pölyn
peittämästä kuvastimesta ja maalasi huuliaan kohtalokkaan
punaisella, laittoi kulmiinsa väriä ja mascaraa hentoihin
perhosensiipien lailla väriseviin ripsiinsä.
Hän ajatteli Pertti Karttusta, tuota
julmettua, uimassa urinassaan, tarrautuneena hänen nilkkoihinsa
voimakkailla ryppyisillä käsillään. Tuo mies tarvitsi häntä,
hän ajatteli. Häntä, ei hänen laitostaan, ei hänen hoitajiaan,
vaan häntä. Ja hän tarvitsi... Ei, niin pitkälle eivät
ylihoitajan ajatukset häntä saattaneet.
Tuo miehenretale. Tuo julmettu. Tuo
häpeämätön, raaska.
Asiakkaan tyytyväisyys ja pitkä ikä
olivat ylihoitaja Mirjam Lyytikäiselle tärkeimmät asiat. Tärkeintä
oli tyytyväisyys. Sitten pitkä ikä. Sen vuoksi hän kiinnitti
työntekijöiden palkkaamisessa erityistä huomiota siihen, olivatko
he valmiita pitämään asiakkaat onnellisina.
Omasta onnestaan ylihoitaja ei ollut
huolissaan. Hän oli valmis uhraamaan kaiken näiden vanhusten
puolesta, mutta hän ei katsonut oman kutsumuksensa olevan
varsinaisesti vanhusten ilahduttaminen. Hän oli Kartanossa
se, joka piti kaikkea kasassa.
Pertti Karttunen, tuo retale, tuo
ketku, tuntui järkyttävän jollakin tavalla Kartanon tasapainoa,
sillä hän järkytti ylihoitajan itsensä rauhaa.
Mirjam Lyytikäinen tuijotti kasvojaan,
jotka olivat kuin jonkun toisen, villin ja eläimellisen, jostain
kaukaiselta ajalta. Hän veti vaatekaappia irti seinästä sen
verran, että sai sen takaa tarkimmin varjellun salaisuutensa:
kokovartalopeilin.
Hän suoristi ryhtiään. Ylväät
rinnat kohosivat hänen harmaan karkeakankaisen univormunsa alla.
Karttunen oli kiivennyt häntä pitkin
kuin puuhun.
Hän suhahti univormustaan ulos kuin
kissa. Hänellä ei ollut vaatteita, jotka olisivat sopineet hänen
uuteen olotilaansa, mutta pienellä muutoksella hän tuntisi itsensä
uudeksi naiseksi vanhojen riepujensa alla. Hän riisui
alusvaatteensa, katsoi sumeasta peilistä naisekasta vartaloaan ja
sukelsi taas univormuunsa tietäen olevansa sen alla alasti. Ilman
mitään.
Oveen koputettiin taas. Ylihoitaja
työnsi peilin takaisin vaatekaapin taakse, lukitsi kaapit ja
lippaat, piilotti avaimen maton alle. Sitten hän avasi säppinsä.
Nuori, pelokas hoitaja tuli sisään.
Kaikki hoitajat olivat täällä nuoria, ja he olivat aina pelokkaita
ylihoitajan edessä. Tällä kertaa hoitaja ei saanut sanaa suustaan,
niin hämmästynyt hän oli ylihoitajan uudesta muodosta. Tämän
liikkeet olivat äkkiä sulavia, rentoja, ja hän nojasi takapuoltaan
työpöytään jotenkin rivosti kasvoillaan häikäisevää, kypsää
naisekkuutta.
- No, ylihoitaja sanoi yllättävän lempeästi.
- Se, se on hoitajien huone, nuori nainen sönkötti. Sieltä on kadonnut tavaraa.
- No, mitä sitten? Ylihoitaja kysyi.
- E-en minä tiedä.
- Mitä tavaraa sieltä on kadonnut?
- Paljon kaikenlaista.
Mirjam Lyytikäisen uudelleenvirittynyt
naisellisuus, väkivallaton voiman tunne sai särön. Hänelle tuli
voimakas romahtamisen pelko. Eikö olekin tyypillistä, että kun hän
yhden kerran pikkuisen raottaa sydämensä ovea, joku välittömästi
hyökkää sisään ja viiltää auki jo arpeutuneetkin haavat?
”Paljon kaikenlaista”. Jollakin
tavalla nuo kaksi sanaa aiheuttivat hänessä kauhunväristyksiä.
Aivan kuin joku olisi nähnyt hänet, juuri tuossa, piirtelemässä
kasvojaan, katselemassa alastonta kehoaan, nähnyt hänen
herkkyytensä, avautumisensa, ja iskisi juuri nyt kun hän oli
haavoittuvimmillaan.
Silloin palohälytin alkoi huutaa.
Ylihoitajan kasvot kovettuivat hetkessä. Jostakin hänen mieleensä
tuli: Pertti Karttunen. Hoitsutyttönen vavahti ja hyppäsi sivuun,
sillä nyt ylihoitaja marssi jo käytävään vartalo kireänä
pökkelönä, hiukset hartioilla roikkuen, ja alasti vaatteidensa
alla. Hän käveli halki hämärien käytävien alkuperäisessä
Flemingin kartanon kellarissa, uhrikiven ja Väinämöisen temppelin
sisäänkäynnin ohi.
Ilmassa väreili purkautumatonta
energiaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti