Dekkari jatkis patkis: Möördör

Pertti Karttunen oli kääntänyt raamatusta sätkän ja taittanut tötterön mutkalle kuin mahorkan, jottei filtteröimätön savu koskisi keuhkoihin niin kovasti. Nyt hän tupakoi valtavan kristallikruunun alla varistellen tuhkat hajamielisesti stökiksen viereen pöytäliinalle. Kangas tummui hiljalleen ja alkoi savuta.

Vanha mies oli käynyt läpi kaikki aamun rutiinit, joskaan nyt ei ollut aamu vaan iltapäivä vaikkei hän sitä tiennyt. Hän oli noussut, todennut päätä kivistävän, todennut olevansa saatanan vanha, rakastunut ja mahdollisesti vielä murhaaja.

Ukko oli etsiskellyt viinoja löytämättä mitään, löytänyt seinän takaa vanhan natsin, aikonut tökkiä tämän hengiltä kahvinvärjäämällä teelusikalla, mutta unohtanut tehdä sen poltellessaan tupakkiaan pöytäliinan kärytessä ja toistellessaan mantran lailla käsittämätöntä Hyvää Sanaa: ”koiniks-mitta nisuja yhden denarin, ja kolme koiniksia ohria kolme denaria. Sinut on vaa'alla punnittu ja köykäiseksi havaittu, mutta älä unohda öljyä.” Tämän kaiken oli kirjoittanut seinään vaakaa toisessa kädessään ja liitua toisessa pitävä mustan hevosen selässä pönöttävä henkiolento.

Entinen Pertti Karttunen oli ollut jumalankieltäjä, ateisti, rienaaja ja pakana, mutta tämä nykyinen oli harras uskovainen. Hän ei nimittäin muistanut olevansa ateisti. Hän luki sätkäpapereitaan aina suurella hartaudella, ja pisti unohduksen piikkiin sen, ettei koskaan ymmärtänyt lukemastaan tuon taivaallista.

Savu pisteli jo Pertti Karttusen pusikoituneita sieraimia, kun hän alkoi vähitellen tajuta pöytäliinan olevan tulessa. Silloin tapahtui jotakin kummallista. Vanhus riisui kenkänsä ja alkoi huojuen kiivetä narisevan puutuolin päälle. Satunnainen sivustakatsoja olisi varmaan hämmästellyt miehen toimintaa: pöytä oli tulessa ja tuo vanha seniili yritti kiivetä tuolin päälle. Kuvitteliko se olevansa tuolin päällä turvassa palavalta pöydältä?

Ukko ei ollut sillä tavalla notkea, että olisi käden käänteessä kiivennyt tuolille, vaan siihen meni muutama kiikkerä ja hikinen tovi. Lopulta mies seisoi tuolin päällä. Hän avasi sepaluksensa ja kusta luikautti pöytäliinalle juuri sopivasti: pöytä oli ajatellut leimahtaa ilmiliekkeihin ihan milloin tahansa, kun kusinen suihku sammutti palon sihahtaen ja nostatti ilmaan savupilven, joka ilmoitti palohälylle, että nyt olisi hyvä aika ruveta ulvomaan.

Pertti Karttunen havahtui. Hän ei tiennyt kuka oli, missä oli ja niin edelleen. Hän tajusi vain seisovansa tuolilla, haistavansa palaneen käryä, ja palosireenin pärisevän niin saakutisti. Jotkut jutut eivät nimittäin ole muistinvaraisia. Ukon ei tarvinnut esimerkiksi aina uudelleen keksiä mikä on ”savu”, tai mikä on ”palohälytin”. Tai ”nainen”. Ne olivat selkärangassa.

Ukko syöksyi ovesta ulos.

Kun sanon, että ukko syöksyi ovesta ulos, täytyy huomioida hänen plusmiinus sadan vuoden ikänsä. Voit kuvitella, että tuo ”syöksyminen” näytti vähän samalta kuin jossain äärimmilleen hidastetussa filmissä: kieli roikkuu ulkona, kuola on jähmettynyt kielenpäähän ja hikipisara hiuskiehkuralle. Aika näyttää pysähtyneen, mutta se ei johdu siitä, että ukon elämä pyörii filminauhana päässä, vaan siitä, että hän on niin saatanan hidas ja raihnainen kurppa.

No niin. Pertti Karttunen ”syöksyi” käytävälle. Käytävällä hän unohti jälleen edellisen elämänsä, joka oli kestänytkin jo koko matkan kiikkerän tuolin päältä ovelle, ja oven takana väijyvään kafkamaiseen käytävään.

Oven suljettuaan(ja kuullessaan sen maagisen ”klik” äänen selkänsä takana) hän siis palasi taas peruskysymysten äärelle.

Pertti Karttuselle yksi päivä oli kuin tuhat vuotta, ja tuhat vuotta kuin yksi päivä. Tämä on mystiikkaa. Se tarkoittaa sitä, että hän eli koko ajan sekä nyt hetkessä että ikuisuudessa. Aikaa ei ollut hänelle olemassa sillä tavalla kuin se on olemassa useimmille meistä. Hän saattoi kiepsahtaa seuraavaksi vorteksiin, nauttia elämänsä viimeisestä hetkestä kirurgilampun sirinöineen ja suolenvääntöineen kirurgien yrittäessään kaivella viimeisiä lyijykuulia hänen sisuksistaan, ja seuraavassa hetkessä antaa blondiinihoitajalle kultaisen suihkun, ja jököttää kohta taas käytävällä ikäänkuin noita edellisiä jutskia ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

Nyt hän jökötti taas siinä käytävällä.

Palohälyttimen houkuttelemana mummot, papat ja heille auvoisana sunnuntai-iltapäivänä seuraa tehneet nuoret hoitajat törmäsivät kaoottisesti käytävään ja poukkoilivat silmittömästi suuntaan jos toiseenkin. Pertti Karttunen ei kiirehtinyt, sillä hän teki juuri merkittävää ajatustyötä.

Lopulta käytävään jäi vain yksi pappa, joka rynkytti rollaattorilla maassa makaavan mummon kylkeen, kun ei kerran väistääkään osannut.

Pertti Karttunen pyyhkäisi kulmakarvat silmiltään ja näki kotkan lailla mielikuvituksen siivittämillä puolisokeilla silmillään kaukana lattialla makaavan huonesiivoojan viehkeät crumbmaiset reidet.

Vanhus alkoi raahustaa reisiä kohti. Siinä eteenpäin laahautuessaan hänen mieleensä alkoi ihmeellisesti palata asioita. Hän alkoi tietää asioita. Hän tiesi esimerkiksi, että maassamakaava nainen oli Milena, huonesiivooja, jota hän saattoi mahdollisesti rakastaa. Hän ymmärsi syvällisesti rakastavansa jotakuta, ja että hänen elämänsä suurenmoisin ja tärkein tehtävä oli selvittää kuka oli tuon rakkauden ikuinen kohde.

Hänen kulkiessaan käytävänpätkää, käänteistä via dolorosaansa, kohti tuota suurenmoista Luojan luomaa, saatamme sielumme silmin nähdä koko ihmisen evoluution ameeban ja sammakkoeläimen kautta ihmisapinaksi ja lopulta tuoksi neandertalinihmiseksi, joka hän oli. Saatamme jopa todistaa ihmeen, kun lämpimän tunteen levitessä rintaan tuon ikälopun papan lähes käyttökelvoton siitin kovettuu järkälemäiseksi monumentiksi. Ja aivan luomuna!

Vanhus oli tästä ihanasta ihmeestä vilpittömän onnellinen ja kiitti luojaansa siitä!

Siinä edetessään evoluution polulla ja vitaalisuuden kehoon palatessa, Pertti Karttunen huomasi maassa makaavan säärekkään vierellä olevan oven auki olevan.

Palohälytin känisi edelleen. Myrkkykaasut! ukko ajatteli. Saavuttaessaan täyden ihmisen ja munan mitan, hän kyykistyikin jo lattialle ja alkoi ensin kontata, sitten ryömiä eteenpäin. Tulipalonhan täytyi raivota tuossa avoimessa huoneessa! Sen saattoi päätellä siitä, että myrkkykaasut olivat tainnuttaneet kauniin siivoojan välittömästi, kun hän oli avannut oven(täytyy huomioida, että ukon karvaisia korvia raiskasi vielä ihan selkeä palohälyttimen ulina).

Pertti Karttunen ryömisi varovasti naisensa luo, pelastaisi tämän varmalta kuolemalta ja täten voittaisi hänen rakkautensa.

Nyt vanhus jo ryömikin siivoojan päällä. Hän aikoi raahata tämän turvaan, mutta tajusi sitten, ettei avoimesta huoneesta hönkinyt palaneen käryä. Hän kyhnytti vähän eteenpäin ja yritti kurkkia huoneeseen. Samassa siivooja heräsi, ja koki lyhyen ajan sisällä toisen tainnuttavan järkytyksen, sillä ukko oli pöytäpaloa sammuttaessaan unohtanut sepaluksensa auki, ja nyt mies ryömi ihanan Milenan päällä tökkien mulkkullaan käytännössä siivoojaleidin korvaan. Nainen kirkaisi, tarttui paniikinomaisesti tankoon ja menetti taas tajuntansa.

• Hupsis, totesi ukko, ja korjaili pippeliä takaisin housujen sisään.

Toivottattavasti hän ei ollut rakastamani nainen, vanhus ajatteli. Tuo rakkaus olisi takuusti nyt menetetty. Hän totesi vaaran olevan ohi viereisessä huoneessa, nousi ylös, korjaili vaatteitaan ja vilkuili vielä ympärilleen. Josko tapauksella oli ollut silminnäkijöitä? Sitten hän tepasteli murhapaikalle.

Perversiot, murhat, paloittelut, kannibalismi tai nekrofilia eivät olleet Pertti Karttuselle tuntemattomia asioita, niinpä hän ei hämmästynyt huoneessa odottanutta näkyä. Tässä oli ilmeisesti joku vanha mummo, joka oli laitettu todella siististi pakettiin ja ripustettu sitten kattoon mobileksi roikkumaan. Jokainen ruumiinpalanen, jopa irtileikattu glitoris oli puhdistettu huolellisesti ennen ripustamista. Samaa ei voinut sanoa lattiasta. Lattia oli jokseenkin veren, nahanriekaleiden ja suolenpätkien peitossa.

Kaikki ruumiinosat, joita ei oltu käytetty mobilessa oli jätetty lattialle lojumaan. Jäljelle jäänyt mytty muistutti vähän jonkun bodarin likaisia kalsareita pursuavaa putkikassia. Hajukin oli jokseenkin yhtä paha.

Pertti Karttunen osoitti teokselle ammatillista ihailua. Tekijä oli ollut verhoutuneena kokovartalo-suojapukuun, ja oli teon jälkeen kuoriutunut siitä ulos saamatta itseensä niin tahran tahraa, vanhus päätteli. Hän oli haltioissaan.

Sitten sisään alkoi lapata kaikenlaista väkeä, mikä keskeytti hänen ihailunsa. Sisään tuli hoitajia ja vanhuksia, jotka huusivat ja hosuivat ympäriinsä. Ihana Milenakin kävi taas kirkumassa ja pökertymässä lattialle heti ukon nähdessään.

Pertti Karttunen otti nopeasti muistivihkonsa esiin ja kirjoitti sinne isoin kirjaimin: MOBILE. Muuta hän ei ehtinyt, sillä väkijoukko ja toiminta vei hänet jo mukanaan.