Tykkääminen

P. Kontinen näki unta ulostamisesta. Se perinteinen: tulee ulostamisen tarve, muttei osaa hoitaa asiaa säällisesti, vaan ajautuu aina päkertämään sitä johonkin kansanjoukkojen eteen.

P. Kontinen laittoi kahvin tippumaan, avasi läppärin ja päivittää nyt statustaan. Se on hätähuuto.

P. Kontinen istuu keittiössä ja juo kahvia. Rintalastaa ja korvia puristaa. Hän tuntee lyhistyvänsä kasaan, käppyrälle, paha maku nousee kielenpäähän. Hän jatkaa väkisin kahvin hörppimistä. Hän käy tarkistamassa profiilinsa. Ei tykkäämisiä. Ei vastausta. Hän päivittää.

P. Kontinen on juonut pannullisen, käynyt välillä profiilillaan ja miettinyt päivittämistä. Pitäisikö vai ei? Hän haluaisi oksentaa keuhkonsa, maksansa, paksusuolensa, munuaisensa ja sielunsa olohuoneen sohvalle.

Muiden kommenteista tykätään. Hän luki tutkimuksesta: kolmasosa facebookin käyttäjistä ahdistuu ja kadehtii muita. Kateudesta hän ei tiedä, mutta entä tämä murskaava tunne. Pahempi kuin murskaava. Jos joku pulipää olisi hakannut hänet nakkikioskilla masimaisesti solmuun, hän ainakin tuntisi elävänsä. Olisipa ruumis hakkelusta eikä sielu.

P. Kontinen käy tykkäämässä kavereiden kommenteista. Jospa ne vaikka tykkäisivät takaisin hänen jutuistaan.

P. Kontinen ei juonut jallupulloa, huutanut raivoaan pimeillä kujilla, ei sammunut rappukäytävään. Miksi vitussa ei?

Mitä tässä enää on menetettävää? Astun tuosta ovesta ulos nyt, ja kävelen Hämeentien päästä päähän. Tai ainakin Kallioon. Otan tietenkin älypuhelimen mukaan. Ja purkillisen.

P. Kontinen ajattelee olevansa pieni apina, joka ilahtuisi jokaisesta banaanista, joka hänelle viskataan. Hän tarkistaa statuksensa. Ei tykkäyksiä. Mihin hän oikeastaan tarvitsee tätä. Jospa hän kävelisi koko matkan Kallioon tekemättä yhtään päivitystä. Kuningasidea. Mutta ensin, päivitys.

Sateinen iltapäivä, harmaa taivas, kävely loskassa, tennarit märkinä. Bussit rymistävät ohi roiskuttaen kuraa jalkakäytävälle. Tämä on elämää, tämä on vapautta.

P. Kontisen ajatukset alkavat liitää vapaina, mutta kovin kapeina. Hän tajuaa ajattelevansa kahden lauseen ajatuksia. Ne ovat kuin facebook-päivityksiä.

Miten oli ennen? Ajatteliko hän omia ajatuksiaan, vain itseään varten? Onko nyt edes mahdollisuus siihen, että joku sattuisi lukemaan ja ymmärtäisi? Vai oliko hänellä ehkä aiemmin ollut joku jolle puhua? Silloin, kun kaikki eivät olleet vielä sulloutuneet koteihinsa, sosiaalisen median ääreen. Kommunikoimaan. Toteuttamaan lajityyppistä laumakäyttäytymistä.

P. Kontinen ottaa häpeästä niskalenkin ja selättää sen. Hän ei välitä vittujakaan muista. Nythän ei ole oikeastaan millään väliä. Ehkä ajatuksiinkin tulisi vielä pidempiä kaaria. Onhan hänellä vielä muutama minuutti elinaikaa.

Hän astuu sisään lähimmän baarin houkuttelevasta avoimesta ovesta, astelee baaritiskille ja puhuu ihan oikealle ihmiselle, katsoo silmiin. Iso olut kiitos. Hän istuu nurkkapöytään ja alkaa lipittää kaljaansa. Nyt hän voisi vilkaista, vaikkei sillä niin ole väliä. Ei tykkäystä. Se oli sitten siinä.

P. Kontinen avaa purkin ja alkaa napsia pillereitä kaljansa kyytipojaksi. Purkki ja tuoppi tyhjenevät. Hitto. Jos hän kaatuu tähän, ne voivat soittaa apua ja laittaa hänet vatsahuuhteluun. Pahimmassa tapauksessa hän jää henkiin, ja joutuu loppuelämänsä päivittämään statustaan letkuissa otsahiiren avulla. Nyt tulee kiire. Hän vängertää itsensä vessaan ja lukitsee oven. Hänen suolensa alkavat kääntyä nurin. Hän kaivaa tuskallisesti kännykkänsä ja tekee viimeisen merkinnän.

----- Kontinen

Kuoli.

Tykkää · · 3 minuuttia sitten sovelluksesta mobile ·

----- Kontinen

Aion kävellä koko matkan Kallioon päivittämättä statusta tai edes vilkaisematta. Sittenpä saatte nähdä.

Tykkää · · 51 minuuttia sitten sovelluksesta mobile ·

----- Kontinen

Unohda tunteet, unohda tunteet, unohda tunteet.

Tykkää · · noin tunti sitten sovelluksessa mobile ·

----- Kontinen

Mikä se on, kun tekisi mieleni oksentaa sieluni ulos?

Tykkää · · 2 tuntia sitten ·

----- Kontinen

ONKO FACEBOOK MUKA KOSKAAN PELASTANUT KETÄÄN?

Tykkää · · 4 tuntia sitten ·

----- Kontinen

Vittu kun olis edes darrassa.

Tykkää · · 5 tuntia sitten ·

----- Kontinen

SAATANAN RUNKKARIT JA FACEHUORAT JA SOSSUHOMOT HAISTAKAA VITTU JA SYÖKÄÄ PASKAA!!. SINÖÄ TYKKÄÄT TÄSTÄ TAI MÄ TEEN ITSARIN. :DDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDD

Tykkää · · 5 tuntia sitten · 

JATKIS: CAFE CON DANTE

Danten helvetin ylin taso, ensimmäinen piiri, on tällainen: filosofit ja suurmiehet asustelevat kivilinnoissaan ja käyskentelevät vihreillä nummilla pohdiskellen loputtomasti elämän pieniä ja suuria kysymyksiä. Tätä loputtomasti. He ovat kuin sellaisessa jättimäisessä pesukoneen limbossa.

Minulla meni kerran pesukone rikki. Se jumittui siihen limbousohjelmaan, ja olisi varmaan junnannut siinä maailman loppuun asti, ellei kiinalainen talonmies olisi korjannut sitä. Tätä on helvetti. Ei siksi, että se olisi jotain erityisen epämiellyttävää, vaan siksi, että se on loputonta.

Pertti Karttunen oli joutunut limboon, mutta hänelle se ei ollut helvetti. Hän ei nimittäin muistanut seisoneensa kahvilan jonossa jo ikuisuuden ajan, joka ikinen päivä. Hänelle kaikki oli uutta.

Hän havahtui hereille kuin unesta, ja huomasi olevansa kahvilassa. Hän ei tosin voinut todeta, että hän itse oli kahvilassa, sillä hän ei tiennyt kuka tuo itse oli. Hän pystyi kuitenkin päättelemään joitakin asioita. Hän oli kumarainen ja jokaista luuta kolotti. Hän oli siis joko helvetin vanha, tai sitten hänellä oli helvetinmoinen krapula. Tai molempia.

Pertti Karttusen sydän jyskytti. Hänen mielensä liihotteli kuin karkkikaupassa täydellisen kuprun tehneellä pikkupojalla, sydän täynnä pahuutta ja hekumaa siitä, ettei hän joutuisi koskaan vastuuseen teoistaan jo siitäkään syystä, ettei hän yhtään muistanut mitä kolttosia oli juuri tehnyt.

Kahvila oli antiikkinen. Koristeelliset puutuolit ja pitsiset pöytäliinat. Syksyinen lempeä valo siivilöityi valkoisten verhojen läpi. Ulkona kiinalainen talonmies haravoi lehtiä. Osa mummoista ja papoista kahvitteli katetulla terassilla. Paikkansa auringossa, kahvilan keskellä, oli löytänyt myös Sylvi niminen mummeli. Sylvillä oli oma possensa. Joukko pappoja oli työntänyt omat pöytänsä ja tuolinsa mummelin pöydän kylkeen. Aurinko piirsi mummon vaalennettuihin hiuksiin sädekehän, jota hänen aurinkoinen hymynsä koristi. Mummo viittoili Pertti Karttuselle. Ukko tunsi oksennusreaktion nousevan kurkunpohjaan, ja käänsi päänsä takaisin edessään kaartuvaan kahvijonoon.

Pertti Karttusen edessä raahustavat mummot eivät näyttäneet maksavan kahvista, jotan hän päätteli sen olevan ilmaista. Kahvikupit olivat sellaisia miniatyyrikokoisia posliinisia mummokuppeja, mutta vanhalla äijällä oli tähänkin pulmaan ratkaisu. Hän laittoi pikkukuppeja tarjottimelleen niin paljon kuin ikinä sai mahtumaan, ja täytti kupit piripintaan. Puolet höyryävän kuumasta ihmejuomasta läikkyi lopulta vanhuksen täriseville käsille ja kahvilan lattialle, mutta pienellä veivaamisella ukko onnistui kantamaan pöytäänsä riittävän annostuksensa kofeiinia.

Tiskin takana oli saatanan tympeännäköinen mies. Se oli tympein mies, mitä Pertti Karttunen oli koskaan nähnyt. Ehkä natsi-Sven ja muutama muu saattoi näyttää tympeämmältä, mutta ukon muistijäljet eivät johtaneet niihin asti.

• Hitto kun tekisi ryyppyä mieli, Pertti Karttunen sanoi tympeännäköiselle miehelle.

• Viinakset on täällä kielletty, tympeännäköinen mies sanoi.

• Kuinka niin? Tämähän on helvetti!

• Tämä on köyhän helvetti, rikkaan taivas. Sinä olet tietääkseni ainoa köyhä paskiainen täällä näiden rikkaiden kurppaisten muumioiden joukossa.

Pertti Karttunen kaivoi taskujaan ja taitteli tympeän miehen eteen rypistyneen viiden euron setelin.

• Mitäs tällä saa? Pertti Karttunen sanoi. Kai sinulla on tiskin alla jotakin?

• Tujaus brändiä kahvin sekaan maksaa kaksikymppiä, runkkari.

• Älä nyt huuda, vanhus sanoi. Koko kahvila kuulee.

• Ei täällä kukaan kuule.

Pertti Karttunen pyyhkäisi kulmakarvojaan ja katsoi ympärilleen. Iänikuiset mummot ja papat näyttivät olevan täysin omissa maailmoissaan. Yksi papoista tanssi pöydällä tehden sellaisia apinamaisia junttidisco -liikkeitä. Hoitajat taputtivat ja hurrasivat uroteolle.

• Se on ex-alfa, viinatrokari sanoi.

• Häh?

• Kaikki nämä vanhukset ovat hulluja. Tavallisessa laitoksessa heidät pumpattaisiin täyteen lääkkeitä. Täällä he saavat olla mitä ovat, sillä he ovat ihan vitun rikkaita. Mitä sinä et ole.
• Onko sulla tupakkia? Vanhus kysyi.

• Se tekee kaksikymppiä pussi, mies sanoi. Sinulla ei ole sellaista rahaa. Ei ollut eilenkään. Eikä sitä edellisenä, eikä sitä edellisenä, ja niin edelleen, -päivänä.

• Mitä vitosella saa?

Tympeä mies nappasi vanhuksen kädestä rypistyneen viiden euron setelin, ja laittoi minigrip -pussiin pienen nökäreen tupakkaa. Hän sulki pussin huolellisesti, ja ojensi sen vanhukselle. Siinä oli tupakkaa ehkä puoleentoista röökiin. Pertti Karttunen tuijotti miestä, sitten tupakkapussia, ja sitten taas miestä epäuskoisesti. Mies näytti tympeältä. Helvetin tympeältä.

Vanhus nappasi teepussin tiskiltä: ”vähän lantrinkia tupakin sekaan”. Hän käveli varjoissa läikytellen kahvia ympäriinsä, kiersi aurinkoisen säteet ja iloisen Sylvi-mummon seurueineen mahdollisimman kaukaa. Lopulta ukko istahti salin hämärimpään nurkkaan. Hän otti taskustaan muistikirjan, ja alkoi välittömästi kokoamaan palasia kadonneesta identiteetistään. Lyhyen ajan sisällä hän oli selvittänyt kaiken: että oli tapahtunut murha, että hän oli rakastunut, ja että hän varmaan kuolisi, jos ei saisi jostain viskiä ja tupakkaa.

Pertti Karttunen oli jonakin kirkkaana hetkenään tehnyt listan kaikista naisista joita tunsi, ja laittanut jokaisen naisen perään rakkauspisteet. Tämä oli ukon tapa työskennellä.

                                                 Rakkauspisteet:

Milena: Ihana huonesiivooja.       10

Ylihoitaja: Kireä tyyppi.                10

Eva: Hyvin nuori hoitaja.              7

Sylvi: Pirtsakka mummeli              1

Madame XXX: ???                       ???

Maria: Ihana hoitaja.                      10

Pienillä lisäyksillä Pertti Karttunen oli muokannut rakkauslistan murhalistaksi. Se näytti tältä:

Epäilty:                                  Rakkauspisteet:                Murhapisteet:

Milena: Ihana huonesiivooja.     10                                     7

Ylihoitaja: Kireä tyyppi.              10                                     9

Eva: Hyvin nuori hoitaja.             7                                      7

Sylvi: Pirtsakka mummeli.           1                                      9

Madame XXX: ???                    ???                                   ???

Maria: Ihana hoitaja.                   10                                   7

Pertti Karttunen: Minä itse.                                                9

Natsi-Sven: Natsi.                                                                 7

Rape Riski: Poliisi.                        -                                      7

Kiinalainen talonmies                    -                                       9

Pertti Karttusen poika - 5

Tämän listan mukaan vahvimmat epäillyt olivat tällä hetkellä Karttunen itse, ylihoitaja, kiinalainen talonmies ja Sylvi-mummo. Ketään ei voinut kuitenkaan tutkimuksen tässä vaiheessa rajata epäilyjen ulkopuolelle.

Pertti Karttunen oli hutera mies. Pertti Karttunen vältteli liikkumista.

Pertti Karttusella oli hutera mieli.

Paikanvaihdos saattoi merkitä miehelle muistin, ja siten koko tutkimustyön nollaantumista. Niinpä välttääkseen kohtalokasta vessan oven kolahdusta selän takana ja sen aiheuttamaa pään tyhjenemistä, hän teki tarpeensa tyhjiin kahvikuppeihin. Tutkimuksen edetessä kahvikupit tarjottimella tyhjenivät kahvista ja täyttyivät vähitellen virtsalla.

Oliko ukko todellakin rakastunut? Hän tunsi itsensä rakastuneeksi. Nyt täytyy muistaa, että Pertti Karttunen oli ennen eläköitymistään ollut salapoliisi. Sillä oli päättelykyky ihan omaa luokkaansa. Edes pappana siltä ei jäänyt mitään huomaamatta. Se huomasi vaikka, että sen sormet tuoksuivat vienosti naiselta. Ei miltään vanhalta ja vaippaikäiseltä, vaan ihan tuoreelta, nuorelta, suihkussa käyneeltä. Vanhus ei tietenkään voinut olla huomaamatta, että kahvilassa parveili tuoreen näköisiä nuoria hoitajia. Olivatko vanhuksen sormet olleet jossakin noista? Ukko muisti myös hänen rintansa hakanneen kahvilan jonossa kuin pikkupojalla namuvarkaissa. Nytkin sydän vielä pamppaili, mutta vaimeammin. Mitä hän oli tehnyt hetkeä aiemmin? Oliko hän tehnyt jotain mikä oli saanut hänen sydämensä lyömään ja sormet haisemaan pimpiltä? Ajatus siitä, että hänen sormensa olivat olleet siellä oli vanhuksen mielestä... ihan mukava.

Pertti Karttunen yritti saada katsekontaktia hoitajiin, mutta kukaan ei näyttänyt siltä kuin jakaisi hänen kanssaan yhteisen salaisuuden. Sylvi-mummo kylläkin takertui ukon katseeseen. Ei vittu. Nyt se tulee tänne.

• Hei, olen Sylvi. Muistatko minut?

• Kyllä, kyllä, ukko sanoi. Saatoin päätellä sen muistiinpanoistani. Hei älä nyt kurki.

• Miten tutkimukset etenevät, Sylvi kysyi.

• Mitkä tutkimukset? pappa kysyi.

• No se, että keneen sinä olet rakastunut, ja se, että kuka on murhaaja.

Ukko vilkaisi listaansa, yrittäen peitellä vihkosta uteliaan mummon katseelta.

• Uh, kas kas, ukko sanoi. Olet todella vahvoilla tässä toisessa listassa, ja todella heikoilla tuossa toisessa.
• Tiedän, kaikki papat tuntuvat rakastavan minua, mummo sanoi. Se johtuu iloisesta luonteestani. Kas, jos haluat saavuttaa rakkautesi kohteen, sinäkin voisit kokeilla positiivisuutta.

• Köh köh. Niinpä, juu. No niin. Minulla oli tämä juttu kesken.

• Haluatko pienen vihjeen? Lyön vetoa, että murhaaja on kiinalainen talonmies. Aina kun täällä tapahtuu jotain hämärää, niin eikös se kiinalainen ole paikalla. Se pyörittää täällä varmaan jotain huumekaupparinkiä.

Mummeli katsoi Pertti Karttusta merkitsevästi. Ukko heitti takaisin ikävystyneimmän ilmeensä.

• Senkin itsepäinen vanha pässi, mummo sanoi. Olisiko sinun hampaattoman kurttunaaman aika ruveta etsimään ikäistäsi seuraa? Rakastele sinä vain itsesi ja tyhjien viskipullojesi kanssa, sillä sinun laihalla lompakollasi on turha haaveilla kaikista näistä nuorista naisista.

• Rakkaus ei ole lompakosta kiinni, ukko sanoi ja nuuhkaisi sormiaan autuaasti. Tai iästä.

Mummo marssi ihailijoidensa joukkoon, ja istahti pöytäänsä nyrpeänä. Hetken päästä hän taikoi kasvoilleen taas positiivisen ilmeen, ja keskittyi leikkelemään pöydällä lojuvia elämäntapalehtiä. Hän vaikutti olevan intohimoinen askartelija.

Jokin mummossa sai Pertti Karttusessa aikaan väristyksiä. Hän yritti kaivella muistiaan. Se oli kuin pimeä ja kolkko kellari, jossa haisivat home, ulosteet ja murha. Hän könysi kylmällä, kostealla kivilattialla kykenemättä näkemään eteensä. Hänen kätensä osuivat veriseen sohjoon. Hän tunsi jotakin pehmeää poskeaan vasten. Mitä syvemmälle mieleensä vanhus ryömi, sitä enemmän hän vain sotkeutui katossa roikkuviin virtsalta haiseviin lihapaloihin.

Pertti Karttunen makasi vatsallaan pöydän alla nilkkapariin tarrautuneena. Hän oli kaatanut päälleen tarjottimen kahvikuppeineen, ja lemusi tunkkaiselta kuselta. Miehen katse seurasi nilkkaparia ylöspäin. Puolivälistä nilkkoja alkoi pitkä hame, joka jatkui kaiken peittävänä harmaana paitana. Värittömät vaatekappaleet suorastaan huusivat, että niiden alla oli jotakin peittelemisen arvoista. Nutturan alla halveksuva katse. Ylihoitaja Mirjam Lyytikäisen nenä sai hänen vartalossaan korostetun eroottisia piirteitä, sillä kaikki muu oli niin tarkkaan peitelty. Nenän notkea kaari johdatti katseen kahteen rytmikkäästi supistuvaan ja laajenevaan aukkoon hentojen nenäkarvojen väristessä jokaisella sisään- ja uloshengityksellä.

• Haisette virtsalta, herra Karttunen. Tämä on kuvottavaa.

• On sitä pahempiakin asioita kuin tämä, vanhus vastasi kusilammikossa maatessaan.

• Kuten vaikka mitä? ylihoitaja kysyi.

• Murhat, verilammikot, katosta riippuvat lihakimpaleet. Minun kohtaloni on ryömiä tässä mätänevässä lihasopassa ja ruumiillani kokea jotakin, mitä mieli ei voi tavoittaa. Tämä on kokemuksellista tutkimusta, hyvä rouva.

• Tervetuloa takaisin fantasiamaailmastasi, herra Karttunen. En tiedä mitä kaikkea sinä olet kokenut työurasi aikana, mutta nyt sinun olisi aika unohtaa menneet ja nauttia eläkepäivistäsi. Olet suoraansanoen onnekas päästessäsi tänne. Poikasi on aivan toista maata kuin sinä, Karttunen. Hän anoi minua ottamaan sinut hoiviini. Hän vakuutti, että tämä on sinulle juuri oikea paikka. Hän kirjoitti toki uskomattoman shekin vielä lisävakuudeksi. Tottapuhuen, itse en ole sinusta yhtään vakuuttunut. Poltatko tupakkaa? Sinun huoneessasi haisi aamulla tupakka. Sinun pitäisi tietää, että kaikenlaiset terveydelle haitalliset päihteet ovat täällä kiellettyjä.

Ylihoitajan jalkoihin tarrautunut ukonkäppänä yritti pinnistää muistiaan.

• En muista.

• Mitä?

• En muista poltanko tupakkaa.

• Miten sinun kanssasi voi muka keskustella, kun et koskaan myönnä mitään?

• Myöntäisin mielelläni kaiken, mutta muisti kun on tällainen.

Vanhus yritti koota itsensä. Tässä oli kuitenkin nainen, johon hän saattoi olla rakastunut. Hän ryömi ylihoitajan reittä pitkin ylös. Jaloilleen päästyään hän törmäsi ihanan aistikkaaseen nenään, ja vähän sen yläpuolella jäätävän siniseen katseeseen. Hän mietti minkä takia tämä nainen oli hänen rakkautensa mahdollinen kohde. Naisella oli kaunis vartalo peittävien vaatteidensa alla. Sen hän oli todennut ylös kavutessaan. Nenässä oli sitä jotakin. Hiukan kireä nainen todellakin oli, mutta yhtäkaikki, se oli nainen, ja sen takia kelpasi ukolle mainiosti. Kokonaan toinen asia oli, oliko ukko todella rakastunut ylihoitajaan. Ja rakastiko ylihoitaja häntä takaisin.

Karttunen kurotti huuliaan ja yritti pussata ylihoitajan nenää, mutta saikin mojovan läimäisyn kasvoilleen. Aina ei voi onnistua. Ylihoitaja kääntyi kannoillaan ja sauhusi ulos kahvilasta.

Pertti Karttunen katsoi ylihoitajan perään ja yritti tehdä samanlaista mielikuvaharjoitusta kuin aikaisemmin. Nyt, kun muistiin ei voinut luottaa, oli tukeuduttava voodooseen. Mies upposi mieleensä. Hän oli meren rannalla. Hiekkarantaa oli kilometritolkulla ja edessä siinsi loputon meri. Oli rauhallista. Taivas oli valkoinen ja tyhjä.

Hänellä oli nyt kaksi täysin erilaista mielikuvaa. Kertoivatko ne hänen omasta mielestään, vai näistä kahdesta naisesta? Hän raapusti vihkoon ympyrän symboloimaan ylihoitaja Mirjam Lyytikäistä. Sylvi-mummon kohdalle hän raapusti jonkinlaisen sotkun.

Pertti Karttunen uskoi, että asiat alkaisivat selvitä. Enää puuttui tärkein. Hänen pitäisi soittaa pojalleen. Hän könysi antiikkisen luurin luokse ja veivasi muistikirjasta löytämänsä numeron.

• Karttunen.

• Katos perkele. Täällä on Pertti Karttunen. Epäilen vahvasti, että olemme sukua.

• Olen sinun poikasi.

• Sattuipa onnekkaasti. Hrhm. Minun pitää puhua sinulle yhdestä asiasta. Katsos, tiedän että olen ollut huono isä. Olen täällä... täällä paikassa tosissani miettinyt näitä asioita. Olen joutunut kohtaamaan menneisyyttäni ja tekemään tiliä kaikkien asioiden kanssa. Kuten tiedät, olosuhteet eivät olleet silloin helppoja ja jouduin tekemään monia valintoja, joita jouduin sitten myöhemmin katumaan. Sotakokemukset olivat minulle tosi vaikeita...

Oikeasti Pertti Karttusella ei ollut aavistustakaan menneisyydestään, lukuunottamatta yhtä päivää vuonna 1944, mutta hän ajatteli, että vaikeat asiat oli parasta ottaa puheeksi nyt, kun niitä ei muistanut ollenkaan.

• Ei sinun tarvitse selittää noita juttuja isä, kyllästynyt ääni keskeytti. Olet soittanut joka päivä kahden viikon ajan ja pyytänyt minua lähettämään viskiä. Viskiä ja tupakkaa on tulossa.

• Ihan priima -tavaraa?

• Hei, sieltä on tulossa sellaista tavaraa, mistä sinun eläkkeelläsi ei voi edes haaveilla.
• Huh, onpas onnekasta. Että minulla onkin hyvä poika. Sinua on lykästänyt. Olet päässyt pitkälle, eikö niin?
• No, miten sen nyt ottaa.
• Me emme ole kovin läheisiä, vai olemmeko?
• Emme nyt varsinaisesti.
• Kuules poika. Minusta tuntuu, tuota, että olen muuttunut täällä parempaan suuntaan. En tosin voi ihan varmasti sanoa. Jos sinua huvittaa, niin voisit tulla vaikka käymään. Voitaisiin vaikka kumota parit viskit yhdessä.
• Minä en juo.
• Niinpä niin. Etpäs tietenkään.

• Kuulemiin.

• Kuulemiin.

Pertti Karttunen seisoi hetken äimistyneenä, ja laittoi sitten luurin paikoilleen. Kuului pieni ”klik”. Mieli tyhjeni hänen silmiensä takana.

Olemme kyllästymiseen asti käsitelleet sitä millä tavalla Pertti Karttunen aina herää kuin uudestisyntyneenä, vailla muistia tai muistoja, tyhjyydestä, mutten ole vielä kertonut miten hän aina poistui edellisestä tilastaan. Tähän on helppo vastata: samalla tavalla, kuin hän tuli tiloihin, eli tyhjyydestä, mutta käänteisesti, tyhjyyteen. Aika buddhalaista, vai mitä?

Tälläkin kerralla Pertti Karttunen vain lakkasi olemasta, ja seuraavassa hetkessä hän taas määrittäisi olemassaolonsa uudessa paikassa. Valitettavasti päädymme aina vain samaan pisteeseen mistä aloitimme: emme mihinkään. Tiedän, että dekkarikirjailijan pitäisi mennä tarinassa eteenpäin, mutta tämän tarinan alateksti ja metafyysiset ulottuvuudet vain vaativat, että jäämme junnaamaan paikoillemme. Lupaan kuitenkin, että jos luet vielä hetken eteenpäin, pääsemme purkautumaan rajuun ja arvaamattomaan seksiin ja väkivaltaan. Ihan kohta! Ihan tosi.

DEKKARIJATKIS JATKUU: LUGER

Jokainen aamu oli rikostutkija Pertti Karttuselle uusi. Jokainen luku hänen elämänsä kirjassa oli kuin ensimmäinen, ja jokainen niistä oli edellisen kopio. Siksi on merkityksetöntä, missä järjestyksessä sitä luetaan, onko tämä nyt tapahtunut ennenkuin tuo, vai tuo ennenkuin tämä. Siksi, kun kerron, että hän noustessaan sohvalta löysi peilistä itsensä, ja taulun takaa luodinreikiä ja vanhan natsin, voisin yhtä hyvin kertoa eilisestä tai mistä tahansa sitä edeltävästä päivästä. Ellemme sitten oleta, että on ollut elämää ennen tätä limboa, eli Kartanoa, tai rikkaiden helvettiä, jota voisi erehtyä pitämään myös taivaana, mitä se saattoi ollakin.

Pertti Karttunen löysi itsensä peilistä. Hän totesi olevansa helvetin vanha, suhteellisen hampaaton ja hieman kumara. Hän näytti hyvältä. Juuri sellaiselta sitkeältä ukolta, joka olisi pärjännyt erakkona erämaassa. Mutta hän oli ehdottomasti kaupunkilainen. Miehen pukukin oli tehty joskus räätälin työnä. Siitä oli tosin vierähtänyt jo hyvä tovi.

Täytyy vielä antaa pieni varaus, kun sanon, että ukko näytti hyvältä. Miehellä oli nimittäin sen verran huono näkö, ja kulmakarvatkin silmillä, ettei hän varsinaisesti nähnyt itseään siitä peilistä. Hän saattoi kuvitella itsensä himpun verran komeammaksi kuin mitä oli. Mutta komea hän oli. Komeampi kuin useimmat nuoristakin miehistä.

Salapoliisi kun oli, Pertti Karttunen siirteli sitä isoa taulua, sitä johon oli maalattu niitä tummia hahmoja, ja löysi sen takaa luodinreikiä. Hän vertasi niitä vatsassaan oleviin reikiin, jotka oli saanut Lapin sodassa - tietysti hänen piti päässään laskea, kuinka paljon haavat vatsassa olivat menneet umpeen vuosikymmenien aikana, eli lähes kokonaan – ja totesi, että reiät seinissä oli tehty natsien pistoolilla. Jopa samalla, jolla reiät hänen vatsassaan oli tehty.

Tietysti hän oli oikeassa, mutta väitän, että vaikka seinässä olevat reiät olisi tehty hirvikiväärillä, hän olisi ollut sitä mieltä, että ne oli tehty natsipistoolilla. Sellainen se oli se Pertti Karttunen. Nerokas jätkä kaikin puolin.

Kuten tiedämme, Pertti Karttusen huone oli ennen ollut kappeli. Hemmetin iso sellainen. Kappeli oli pistetty keskeltä kahtia: eihän se koko kappeli tietenkään ollut ukon käytössä. Vähän kuin ortodoksisessa kirkossa on seinä välissä, ja se toinen puoli on varattu seurakunnalle, ja toinen puoli jollekin näkymättömälle, niin tässä kappelissa toisella puolella asui vanha natsi.

Se toinen huone oli tismalleen Pertti Karttusen huoneen peilikuva, paitsi että natsin huoneessa oli tietenkin omanlaisensa sisustus. Natsilla oli iso alkuperäinen Beatlesin juliste, jossa oli sukellusveneen kuva, koska se kuvitteli, että natsit olivat paenneet jonnekin Etelänavan alle sukellusveneillä. Se odotteli vieläkin jotain sähkettä, jossa tulisi maailman uudelleenvalloituksen toimintaohjeet. Sillä oli jopa lennätin sitä varten. Ihan tosi.

Sillä oli kokoelma aseita, kaikenlaista sotakrääsää ja natsikrääsää, ja ruotsalaista krääsää, kuten joku viiri, ihan vain muodon vuoksi. Se oli ottanut uuden identiteetin. Sen nimi oli Sven.

Natsi-Sven ammuskeli välillä seinien läpi, koska juutalaiset haamut, golemit sun muut saivat sen pään sekaisin. Nytkin se sihtaili seinän läpi, kun Pertti Karttunen tiiraili luodinrei'istä. Se luuli, että juutalaiset vahtii sitä. Vanhalla salapoliisilla oli ollut onnea, kun Natsi-Sven ei ollut vielä rei'ittänyt sitä. Ei se ollut osunut vielä muihinkaan ihmisiin. Ei sille mitään tehty, kun se oli niin sikamaisen rikas. Se ei monien SS-miesten tavoin ollut tehnyt tiliä juutalaisia myymällä. Sillä oli nimittäin hyvin korkea moraali. Se oli tehnyt hommansa niinkuin piti, ja sotien jälkeen sitten rikastunut kauneustuotteiden valmistajana, mistä sillä oli sodan ajalta paljon kokemusta.

Kiinalainen talonmies kävi välillä vähän paikkailemassa seinään ilmestyneitä luodinreikiä. Karttusen seinään talonmies oli laittanut sen kammottavan taulun, kuvitellen varmaan, ettei huonomuistinen superpoliisi tajua, ettei arvokas mutta karmea taulu kuulu hänen vakiokalustoonsa. Epäilyttävän taulun seinälle ilmaantumisen jälkeen Pertti Karttuselle oli muodostunut tällainen joka-aamuinen rituaali, johon kuului ladattuun museoaseeseen tuijottelu ja vanhojen aikojen muistelu.

Tulipas nyt jauhettua jostain natsista. Täysin epäkiinnostava tyyppi. Tätä voisi ehkä perustella sillä, että vanha natsi saattaa joskus vaikka osua johonkuhun sillä pyssyllään. Sitten on se metafyysinen puoli. Sehän on kuin joku demoni Pertti Karttusen menneisyydestä, ja nyt se on täällä Kartanossa muiden demonien ohella. Ei pidä nyt kuitenkaan tulkita liikoja. Pääasiahan on, että tämä tositarina on jatkuvasti vaarassa mennä väkivaltaiseksi ja/tai pornahtavaksi.

Ennenkuin heittäydymme seksin ja väkivallan syvyyksiin, minun tekee mieleni selitellä vähän. Tiedän, että tietellinen ja taiteellinen eliitti lukee herkeämättä tekstejäni. Osa heistä toivoo minun näyttävän heille tien, kun taas osa yrittää saada minut kiinni jostain virheistä ja rönsyistä. Helpottaakseni messiaanpaineitani, haluan tehdä tiettäväksi mitä täällä kirjoituskoneen takana oikein tapahtuu. (Juuri nyt istun työhuoneella ja imen vesipiippua. Se auttaa keskittymään.)

Kirjoittamisen taidon olen oppinut vasta kypsällä iällä, elämänkertakirjoituskurssilla. Tarkoitukseni oli kirjoittaa oma elämäkertani, mikä odottaa vielä oikeaa hetkeään. (Huh! Siitä vasta tuleekin nuorisoon menevää materiaalia.)

Opettajani Kimmo Toivakka oli aikansa radikaali työväenopiston elämäkertakirjoituskurssin opettajien joukossa. Häneltä opin esimerkiksi sen, että jokaisessa kunnon elämäkerrassa pitää mässäillä yksityiskohtaisella seksillä. Jos ei ole tarpeeksi seksiä, sitä pitää keksiä.

Jos haluat kirjallista uskottavuutta, Toivakka opetti, sinun pitää kirjoittaa sinne subuteksti. Subuteksti, eli alateksti kirjoitetaan yleensä rivien väliin, niin että kirjalliset runkkarit voivat olla nokkelia ja löytää sen alatekstin sitten sieltä. Me emme tee niin. Kirjoitamme alatekstin selkeästi heti alkuun, niin että rillipäärunkkarit voivat loppukirjan ajan keskittyä oleelliseen.

Tähän salapoliisitarinaan Toivakan opit istuvat erinomaisesti. Koko tarinahan käsittelee aidolla ja maanläheisellä tavalla eri ikäisten ihmisten sukuelimiä ja ruumiineritteitä ja niiden vaikutusta sosiaalisessa kontekstissa. Jotta intelligentsia voisi loppukirjan ajan nauttia tarinan sisältämästä tarpeettomasta seksistä ja väkivallasta ilman, että heidän tarvitsee koko ajan miettiä, että mikä se alateksti nyt olikaan, teen tähän pienen alatekstianalyysin: ajattele, jos Hitler olisi kärsinyt muistisairaudesta. Euroopan raunioittamisen jälkeen hän olisi ajanut viiksensä ja elellyt leppoisana vanhana ukkona jossain Tyynenmeren saarella. Hän olisi unohtanut olevansa Hitler. Hän olisi unohtanut olevansa mulkku. Ehkä suurin osa ihmiskunnan ongelmista johtuu juuri siitä, että mulkut muistavat olevansa mulkkuja?

Muistatko Idi Aminin? Pidettyään Ugandaa kauhun ja terrorin vallassa, tuo vekkuli munamies pakeni Dubaihin tai jonnekin, ja kuoli siellä vanhana ukkona. En ole syvällisesti tutkinut miehen viimeisiä vuosia, mutta ehkäpä hän todellakin oli sellainen. Mulkku, joka unohti olevansa mulkku.

Olipas tuo alateksti puuduttavaa luettavaa. Ehkä tuon takia se piilotetaan aina sinne jalkoväliin. Vähemmän älykkäille lukijoilleni, noille tissi- ja tussurunoutta kuolaaville idiooteille voin vain sanoa, että kannattaa lukea koko jännittävä jatkokertomus loppuun asti, sillä lopussa, kiitos, seisoo. Paras tussu on myös lopussa(se on minun tussuni).

No niin. Mennäänpäs eteenpäin.

Lause lauseelta elimet ja eritteet siintävät yhä vain lähempänä, kuin kultainen auringonnousu(tai suihku) joka kirkastaa pian koko taivaan.

Pertti Karttunen siis tiiraili seinän läpi luodinrei'istä, kun toisella puolella vanha natsi sihtaili sitä Lugerillaan, ja totta helvetissä vanha salapoliisi tunnisti sen natsin heti samaksi paskiaiseksi joka oli rei'ittänyt sen Lapin sodassa. Papat, jotka ei muista yhtään mitään, eivät edes omaa nimeään, saattavat joskus muistaa vuosikymmenien takaisia juttuja tosi yksityiskohtaisesti. Pertti Karttunen muisti esimerkiksi pienen pojan, joka oli nähnyt ampumisen. Se oli istunut siinä hirsimökin varjopuolella. Se muisti tarkkaan kaiken miltä se poika oli näyttänyt, miten se oli pukeutunut ja miten sen silmät värähtivät laukausten kajahtaessa. Eikä se ollut edes katsonut poikaa. Se oli katsonut vain Lugerin piippuun, niinkuin nyt, mutta samalla se oli nähnyt jokaisen pienen yksityiskohdan siinä ympärillä, jopa selkänsä takana. Nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, hän katsoi taas Lugerin piippuun ja näki jotakin, mitä ei ollut aiemmin huomannut. Se pirun natsi oli murhannut myös pojan. Tarvittiin vuosikymmenien kokemus työskentelystä murhaajien ja psykopaattien kanssa tämän ilmiselvän asian ymmärtämiseen. Ukko ei niinkään muistanut tapahtumia, vaan näki ne, niinkuin ne tapahtuisivat juuri nyt hänen silmiensä edessä. Luodit iskeytyvät Pertti Karttusen vatsaan. Hän kaatuu mutaan kasvoilleen, jääden sijoilleen makaamaan. Natsi kävelee pojan luo ja ampuu hänet. Natsi menee pirttiin, jossa pojan perhe odottaa hiljaa. Kuuluu laukaus, laukaus, laukaus. Laukaus.

Pertti Karttusta vitutti. Hän raahusti huoneestaan vain yksi ylevä aatos mielessään: viereisessä huoneessa asuvan natsinpaskiaisen tappaminen. Ikäloppu kun oli, yhdenkin ajatuksen säilyttäminen mielessä oli hänelle ylivoimainen tehtävä. Yleensä ajatuksen katoamiseen liittyi ajan ja paikan vaihtuminen, tai jokin fyysinen tapahtuma: tässä tapauksessa oven sulkeutuminen hänen selkänsä takana. Oven kolahtaessa kiinni hänen päänsä tyhjeni. Hän jäi hölmönä käytävälle seisomaan. Hän unohti murhata natsin. Näin kävi joka ikinen aamu.  

MASUUNI

Antti Tienhaara oli paennut rangaistussiirtolasta ja hakeutui töihin rautaruukin suojiin.

Tämä oli ruukin johtajille mieluinen uutinen, sillä he eivät olleet vielä sinä vuonna löytäneet ketään testaamaan masuunin lämpötilaa.

Onneton poika rimpuili sulassa metallissa tuntikausia ennenkuin kärventyi kuoliaaksi. Tämän nähdessäni ajattelin: ihminen on julma eläin.  

DEKKARI: KERROSTUMIA

Pertti Karttunen sulki oven perässään ja unohti välittömästi mistä oli tullut ja mihin oli menossa. Ja kuka hän oli. Hän arveli näin käyvän melko usein, joten hän ei jaksanut murehtia turhia. Olisihan se nyt helvetti olla jatkuvasti identiteettikriisissä kuin joku pitsanaamainen teini.

Vanhemmiten moni asia, kuten vaikka ravinnon hankkiminen on hankalampaa. Ainakin luolamiehillä. Ja Pertti Karttunen oli luolamies. Koska jokainen ylimääräinen liike saattoi merkitä iäkkäälle luolamiehelle elintärkeiden kalorien menettämistä, ja siten ravinnonkeruuseen tarvittavien voimien ehtymiseen, hänen kykynsä tunnistaa tarpeensa terästyi. Pertti Karttunen ohitti turhanpäiväiset kysymykset, kuten: ”missä minä olen?”, ”miten olen tänne joutunut?”, tahi: ”mikä on elämän tarkoitus?”, ja keskittyi heti olennaiseen: ”mistä saisin lisää viskiä ja tupakkaa, ja mieluiten mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman paljon. Minun kehoni huutaa viskiä ja tupakkaa.”

Pertti Karttunen ei tuntenut itseään, mutta hän tunsi kehonsa. Hän osasi kuunnella kehonsa viestejä paremmin kuin kokonainen lauma new age -mammoja yhteensä.

Pertti Karttunen seisoi käytävällä. Se oli niin pitkä käytävä, ettei sille näkynyt loppua kummassakaan suunnassa. Ei niin, että ukko olisi ylipäätään nähnyt mitään, mutta pitkä se silti oli. Käytävästä haarautui sitten sivukäytäviä vähän minne sattui.

Kerronpa teille Kartanosta. Kartano on kasautunutta historiaa. Jo esihistoriallisella ajalle samaisella kummulle kasattiin kiviä, joita käytettiin hedelmällisyysrituaaleja varten. Eräs historioitsija on esittänyt, että kaikki suomalaiset ovat lähtöisin tuon kiviröykkiön päältä. Myöhemmin paikalla on ollut mm. ugrilainen uhrilehto ja Väinämöisen temppeli. Tiettävästi Klaus Fleming rakensi kummun päälle kartanon rakastajaansa varten. Flemingin kartanon, uhrikummun ja temppelin huhutaan olevan vielä jäljellä jossakin Kartanon sisemmissä osissa. Mene ja tiedä.

Myöhemmin Kartanoa asuttivat esimerkiksi Lorenz Creutzin, Petter Bonsdorffin, Fabian Wreden ja Adolf Aminoffin huorat ja rakastajat. Jokainen huora halusi rakentaa itselleen ainakin yhden tornin tai siiven lisää. Vuosisatojen ajan, Kartanoa purettaessa ja rakennettaessa vanhaa rakennelmaa jäi aina uuden alle. Kerroksia kasaantui kerroksien päälle. Sodan aikana Gestapo halusi laajentaa Kartanon kellariosastoa kidutushuoneistoksi. Puhkaistuaan yhden tiiliseinän, he löysivät sieltä kokonaisen tunnelien verkoston täynnä kidutusvälineitä. Tiedättehän: keskiaikaisia rautaneitsyitä, rautadildoja, nahkaremmejä ja sen semmoisia.

Siinä samalla kun kovamaineinen poliisi, jonka pää oli vanhemmiten pehmennyt pohti mistä saisi lisää viskiä ja tupakkaa, käytävässä soi kello. Se ei ollut mitenkään epämiellyttävä kello. Se kuulosti sellaiselta viehkeältä kellolta, jota metsäniityllä märehtivä lehmä kilisyttelee. Kellon ääni muistutti kulahtanutta salapoliisia kahvista. Pertti Karttunen totesi kehonsa huutavan myös kahvia.

Käytävän varrella olevista kymmenistä ovista alkoi äkkiä raahustaa mummoja ja pappoja, oletettavasti kahvilan suuntaan. Osa meni tietenkin väärään suuntaan. Eräs pappa jäi nylkyttämään rollaattorillaan yhden mummon reittä vasten, sillä molemmat olivat menossa eri suuntiin, eikä kumpikaan osannut väistää.

Joistakin huoneista mummot ja papat tulivat nuorten mies- tai naishoitajien kanssa. Tiedätte varmaan sen supersankarin, joka oli sokea, mutta pystyi näkemään kaiken uskomattoman tarkasti kaikuluotaamalla? No, Pertti Karttusella oli vastaava. Se ei perustunut kaikuluotaustekniikkaan, mutta muuten se oli sama. Se pystyi näkemään käytävän toisessa päässä, eli helvetin kaukana olevan hoitajan, kuin se olisi ihan vieressä. Niinpä se näki, kun yhdestä huoneesta tullessaan nuori vaaleaverikkö korjaili vielä pienen pientä hamettaan ja sellainen todella ikälopun näköinen kurppana pappa tuli sen perässä ja vielä nosti sitä hameenhelmaa kävelykepillään. Tyttö vilkaisi käppänää ja kikatteli. Sillä oli mahtavat pyöreät pakarat ja piukat alushousut, joiden alta pilkisti tummaa karvoitusta.

En nyt halua mitenkään mässäillä. Minua ei todellakaan tällainen pervoilu kiinnosta. Kerron tämän vain siksi, että Pertti Karttunen oli noista asioista kiinnostunut. Se oli sellainen vanhanaikainen mies.

Pertti Karttunen alkoi harppoa käytävää siihen suuntaan, mihin useimmat mummoista ja papoista oli menossa. Hän pysähtyi matkalla ainoastaan yhden raollaan olevan oven kohdalla. Huone oli tyhjä. Se haisi desinfiointiaineelta. Pertti Karttusen mielestä se haisi murhalta. Se jätkä haistoi murhan vähän joka paikassa, mutta se olikin tavallaan nero.  

DEKKARI 2. LUKU

KAPPELI

Pertti Karttuselle jokainen aamu oli uusi. Jos hän olisi tiennyt niiden olevan vain toistensa toistoa, hän olisi kai päättänyt päivänsä jo ajat sitten. Kaiken todennäköisyyden mukaan hänen olisi pitänyt jo kuolla tylsyyteen, huonoon elämään tai huonoon omaantuntoon, mutta onnekas sairaus, unohdus, sai hänet nukkumaan yönsä levollisesti kuin pieni lapsi.

Pertti Karttusen keho hoiti itse itseään. Hän ei suostunut nielemään lääkkeitä. Pyöritteli niitä vain hetken suussaan, sijoitteli niitä kielellä hampaidensa väliin tiristellen samalla hoitajan rintoja. Sitten hän hymyili valloittavasti neljällä keltaisella hampaallaan, joiden välistä pilkisti erivärisiä pillereitä.

Ukko ei tarvinnut silmälaseja, vaikka oli käytännössä sokea. Tänne, minne ikinä, hän ei muistanut, saavuttuaan hänen näkönsä oli oikeastaan muuttunut ällistyttävän tarkaksi. Hän tiiraili niin paljon kaula-aukkoihin ja hameiden alle, että hänen vuosikymmeniä kouliintunut likainen mielikuvituksensa pystyi täydentämään kaiken mihin silmä ei kyennyt. Ukko pystyi näkemään vaatteiden läpi, jopa seinien. Jos hoitaja oli vaikkapa toisessa päässä käytävää, ukko pystyi näkemään tämän pyllyn kuin se olisi taputteluetäisyydellä.

Tässä vanhassa herrassa saattaa olla jotakin, joka voi ärsyttää nuorempia, valveutuneempia lukijoita. Elämäkertakirjailijana minun täytyy kuitenkin kuvata miehen luonnetta jälkipolville mahdollisimman tarkasti. En osaa oikein selitellä tätä paremmin. Vanhoissa miehissä on vain usein sellainen piirre että he ovat, tuota noin, vanhoja perverssejä.

Nuorten, piukoissa uniformuissa liikkuvien hoitajien läsnäolo aiheutti sen, että ukko oli jatkuvasti hulluuden partaalla. Vaikka hoitajat oli valittu työhönsä, kuten ylihoitaja Mirjam Lyytikäinen heille usein tähdensi, äidillisyyden vuoksi, Pertti Karttusella ei ollut sitä, mikä olisi herättänyt heissä hoivavietin. Nimittäin helvetisti rahaa.

Entisistä alfauros -simpansseista on muuten tehty mielenkiintoinen tutkimus. Joutuessaan nuorempien alfaurosten syrjäyttämiksi, nämä alkavat käyttäytyä omituisesti. Ne väijyvät entisen haareminsa liepeillä, pysyen kuitenkin riittävän kaukana, ettei tule turpaan, ja yrittävät houkutella naaraita käytöksellä, jonka simpanssitutkija nimesi kypsäksi toimintamalliksi. Tähän toimintamalliin kuuluu erikoisten äännähdysten päästely, piereskely, eritteillä leikkiminen ja omituiset liikkeet, joita saattaa nähdä myös keski-ikäisen kaljamahaisen homo sapiensin tekevän juntti-discossa. Tällä eksentrisellä käytöksellä ex-alfat yrittävät todistaa olevansa kypsempiä ja henkisesti kehittyneempiä, kuin nuoremmat kilpailijat, ja ovat varmasti siinä myös onnistuneet, sillä muuten tällainen käytös ei olisi simpanssipopulaatioissa yleistynyt. Tämä on ensimmäinen ihmisen sukulaislajilla dokumentoitu todiste siitä, että hengen evoluutio on voittanu pelkän raa'an voiman. Enpäs selitäkään tätä juttua pidemmälle, vaan jätetään se epämukavasti hautumaan.

Pertti Karttusen saavuttua tänne, minne lie, joku hoitajista oli saattanut luulla eläköitynyttä rikostutkijaa joksikin omaperäiseksi miljonääriksi, sillä olihan tällä arvokas, tosin kulahtanut, kahvin ja tupakan tahrima puku jostakin 50-luvulta ja kallista mallasviskiä aina piilossa jossakin. Nopeasti huhu kuitenkin kiersi ja tavoitti jokaisen: ukko oli persaukinen, tyhjätasku, rahaton ja köyhä.

Tämä aamu ja pari edellistä merkitsivät ukon asemassa kuitenkin uutta, suurenmoista muutosta. Hänen tyhjätaskuinen, viskin ja tupakanhajuinen karismansa oli alkanut herättää hoitajissa, ja muissakin naisissa viettiä, joka oli paljon kauniimpaa kuin tuo rahalta lemuava äidillisyys. Muun muassa tästä Pertti Karttunen oli täysin tietämätön.

Tämä oli Pertti Karttusen elämässä yksi aamu monien samanlaisten joukossa. Muuten, paitsi että hän tunsi itsensä onnelliseksi. Ukko, kun ei tiennyt, että onnelliset aamut olivat hänen elämässään harvinaisia poikkeuksia, saattoi herätä... ihan tavalliseen aamuun. Hän pinnisteli saadakseen silmäluomensa auki, sylkäisi kiinteän mällin kämmeneensä ja pyyhki kulmakarvoja pois näkökenttänsä edestä. Ukon sängyn vieressä istuva hahmo alkoi tarkentua. Pian hän näki jo aivan tarkasti hoitajan virheettömät pienet rinnat. Tyttö oli tuskin kahdeksaatoista. Hän hymyili vanhukselle avuliaasti.

• Olet taas mennyt ilman vaatteita nukkumaan, tyttö sanoi lempeästi. - Oliko rankka yö?

Pertti Karttunen kuulosteli omaa kehoaan. Päässä jyskytti ja suusta pelmahti voimakas viskin maku. Hänen kehonsa oli hakkaavaa päätä ja villisti täriseviä käsiään lukuunottamatta täysin rentoutunut. Hän tunsi itsensä rakastuneeksi pikkupojaksi.

• Olisipa kiva tietää, vanhus vastasi.

• Minun nimeni on Eva, tyttö sanoi ojentautuen lähemmäs kuin kuiskatakseen salaisuuden. - Olen ollut täällä kaksi viikkoa, ja koko sen ajan sinäkin olet ollut täällä. En tiedä kuinka kauan ennen sitä. Sinun nimesi on Pertti. Katsos, se lukee tuossa rintalapussa. Olet salapoliisi.

Tyttö tirskahteli. Hän asetteli vanhaa pukua papan ylle ja tunnusteli samalla tämän rintataskua.

• Missä sinun muistikirjasi on? Siellä on hyvin tärkeää tietoa. Mutta ei se mitään, sinulla on salalokerossa toinen muistikirja, sillä pääset alkuun. On jännittävää olla salapoliisin apuri. Sanoit eilen, että täällä on tapahtunut murha. Jos minulta kysytään, niin murhaaja on varmasti ylihoitaja. Tämä ei ole tavallinen paikka nimittäin. Tämä on, jotenkin, likainen, paikka. Jokainen käytävä, sokkelo ja labyrintti kätkee sisäänsä pelottavia salaisuuksia. Mutta ei hätää. Minä pidän kuule silmäni auki!

Tyttö katsoi vanhusta kirkkailla silmillään ja tirskahteli taas. Puhetulvansa lopetettuaan hän lähti, ennenkuin ukko ehti kysyä mikä helvetin paikka tämä oli, missä hän oli.

Olen salapoliisi, ajatteli Pertti Karttunen istuessaan sängyn laidalla, jo täysissä pukeissa. Käyttämällä ällistyttävää päättelykykyäni selvitän nopeasti missä olen, miten olen tänne joutunut, murhan, ja ennenkaikkea: mistä saan nopeasti tupakkaa. Ryyppykään ei olisi pahitteeksi. Vanhus nousi hitaasti sängystään. Vartalon rentous oli kadonnut. Tilalle oli tullut jokapaikan kolotus ja selkäkin jäi koukkuun kuin crackhuora.

Ukon huone oli korkea kuin kappeli. Se oli oikeastaan entinen kappeli. Katosta roikkui valtava, juhlallinen kristallikruunu, jonka alla lojuivat miehen vaatimattomat huonekalut: vanha nahkainen nojatuoli, reikäinen kuin juusto, puinen pöytä, maali hapertunut, pari heiluvaa tuolia ja puusta käsin rakennettu lipasto, joka epäilemättä kätkisi sisäänsä salaisia lokeroita. Sattumanvaraisesti seinälle ripustettuun tauluun oli maalattu kaksi tummaa, pimeyteen sulautuvaa hahmoa.

Vanhus kopeloi lipastoa, avasi sen kyljestä pienen luukun, josta löytyi vihkonen, Gideonien Uusi Testamentti ja siististi viikatut alushousut, joiden sisältä sai pienellä kaapimisella tupakkaa juuri yhtä sätkää varten. Biblia sai toimittaa savukepaperin virkaa.

Vanhus röhnötti nojatuolissa jalat heitettynä tuolin päälle, villasukissaan isovarpaan mentävät reiät. Hänen käärimässään sätkässä lukivat nämä sanat:

Autuas olkoon se mies, jonka syntejä ei Herra enää kykene muistamaan. Ps.101:15

Mitä helvettiä tämäkin oikein tarkoitti? Ukosta oli tullut vanhemmiten uskonnollinen. Poltettuaan tupakan ja sen myötä nuo merkilliset sanat, hän ei enää muistanut lukemaansa. Sitten hän keskittyi tihrustamaan tekstiä muistivihkossaan. Se oli kirjoitettu koukeroisella, naisellisella käsialalla.

Kartanon murhamysteeri:

Kartano: Lepokoti vanhoille, rikkaille pervoille.

Pertti Karttunen: Eläköitynyt ja dementoitunut poliisi. Tarinan päähenkilö.

Milena: Huonesiivooja. Suurenmoiset jalat.

Ylihoitaja Mirjam Lyytikäinen: Kartanon BOSS. Hieman takakireä vosu. Ei hyväksy viinaksia eikä savuttelua.

Eva: Hyvin nuori hoitaja. Salapoliisin apulainen.

Sylvi: Pirtsakka mummeli.

Natsi-Sven: Natsi.

Rape Riski: Kiveäkin kovempi poliisi.

Madame XXX: ???

Maria: Hyvinmuotoutunut hoitaja.

Kiinalainen talonmies: Kaiken korjaa.

Pertti Karttusen poika: Täältä saa lisää viskiä ja tupakkaa (numero alla).

Viski ja tupakka: Kahvin lisäksi Pertti Karttusen tärkeimmät polttoaineet.

Murha: Sellainen jo lienee tapahtunut. Tai useampia, mahdotonta tietää.

Eläköitynyt poliisi raapusti vihkon marginaaliin hirveitä harakanvarpaita, vertaili niitä vihkon kirjoitukseen ja teki pikaisen tekstianalyysin: Vihkon käsiala ei ollut miehen omaa.

Vanha mestarietsivä purki nopeasti myös tekstin sisällön, selvittäen polttavimmat kysymykset. Hän oli mitä luultavimmin paikassa nimeltä Kartano. Hän oli täällä asiakkaan ominaisuudessa, ei töissä. Murha on murha. Siinä ei ollut mitään uutta. Murhan selvittämiseksi tarvittaisiin vitusti juotavaa. Viskiä saisi lisää pojalta, mutta juomia ei sopinut esitellä ylihoitajalle, siksi nämä kaikki salalokerot. Oliko lokeroita useampia? Hän oli löytänyt vasta yhden.

Tupakasta kariseva tuhka poltti ukon polveen uuden reiän edellisen viereen. Vanha salapoliiisi tutki lipaston toista sivua, aukaisten näkymättömän luukun. Siellä olikin pulloja rivissä. Seitsemän pulloa, kaikki tyhjiä. Pertti Karttunen kokosi pullot pöydälle, ja kaatoi huolellisesti jokaisesta pullosta tipan tai pari lasin pohjalle. Näin vanhus sai vähän viskinmakua suuhunsa.

Siinä, mallasjuoman hyväillessä kitalakea, tuon yllätyksellisen blendin suloisen odöörin kohotessa karvaisiin sieraimiin, vanhuksen aistit herkistyivät välittömästi ja hänen aivonsa alkoivat kamppailla seuraavan polttavan kysymyksen selvittämiseksi: mistä saisi lisää juotavaa ja nopeasti? Ensin pitäisi päästä helvettiin täältä. Jonnekin jossa on puhelin.  

DEKKARI: 1. LUKU

1. KUULUSTELU

Ihailen sinua, Pertti Karttunen. Olen aina ihaillut sinua, ihailen sinua nyt, ja ihailen sinua maailman loppuun asti. Olen suurin ihailijasi, etkä sinä edes tiedä sitä.

Muistatko minut? (Typerä kysymys). Olen Raimo Riski. Työskentelin alaisenasi kaksikymmentä vuotta. Minulla oli aikaa seurata työskentelyäsi, oppia sinulta. Jäätyäsi eläkkeelle, minä otin ohjat. Tein kaiken kuten sinä. En ehkä niin kirkkaasti ja nerokkaasti, mutta hyvin kuitenkin.

Et pitäisi yhtään siitä, miten asiat ovat nyt. Yhteiskunta on muuttunut ja poliisinkin pitää muuttua. Kohta minunkin pitää lähteä. Kuulun siihen niinsanottuun vanhaan koulukuntaan, josta isot pomot haluavat kovasti eroon. Ehkä minut pistetään johonkin toimistoon homehtumaan. Leimaamaan passeja. Lopulta minusta tulee samanlainen koinsyömä kääkkä kuin sinustakin, jos nyt jotenkin kitkutan elossa siihen asti.

Älä nyt saatana livo siinä kieltäsi. Kyllä, tämä on taskumatti. Tässäkin asiassa olen vain uskollisin opetuslapsesi, mutten mitenkään veroisesi. (Glunk.) Kyllä tämä gutaa tekee, mutten käsitä mitä se teki sinulle. Olit kirkkaimmillasi silloin, kun pullo oli puolillaan. Kun pullo oli tyhjä, olit hieman samea, mutta vasta silloin ratkesivat visaisimmatkin rikokset.

Minulla on tässä sinun mappisi. Siinä lukee, että sinulla on pieniä ongelmia muistin kanssa. Nimittäin lyhyen, keskipitkän ja pitkän muistin. Toisinsanoen, et muista yhtään mistään mitään. Muistat tietenkin olevasi juoppo, nikotinisti ja kofeinisti. Sellainen muisti on syvällä munaskuissa.

Joo, se on rööki. Sinulta opin muuten sätkän käärimisen taidonkin. Hitto, miten helvetissä olet jaksanutkin elää noin vanhaksi? Tietääkseni et ole koskaan nauttinut mitään muita ravinteita kuin viskiä, tupakkaa ja kahvia. Anteeksi pappa, menikö savua silmiin?

Yritän tässä ajatella niinkuin sinä. Mikä se on, mikä erottaa keskinkertaisuudet neroista? Koko elämäni olen tehnyt kaiken niinkuin sinä. Olen päässyt jonnekin asti, mutten yhtään niin pitkälle kuin sinä. Sinä olet nero, Karttunen. Ehken yrittänyt tarpeeksi. Ehken juonut tarpeeksi, polttanut tarpeeksi, ajatellut tarpeeksi... nussinut tarpeeksi? Ehken ollut tarpeeksi mulkku? No niin. Onhan tässä jo muisteltu vanhoja tarpeeksi. Et sinä tullut tänne juhlapuheita kuuntelemaan.

Ymmärrät Karttunen varmaan, että juuri nyt päätäni repivät ristiriitaiset aatokset. Jos matkallasi kohtaat Buddhan, tapa hänet, sanotaan. Minun täytyy murhata guruni, jotta olisin hän. Näin, niinkuin kuvaannollisesti sanoen. Minun täytyy olla kova, niinkuin Pertti Karttunen oli kova. En tee tätä siksi, että vihaisin sinua. Teen tämän, koska rakastan sinua.

Pistä vain nimesi siihen paperiin, niin saat tästä kunnon huikan. Voin antaa sinulle röökinjämätkin. Tunnustat siinä syyllistyneesi rikokseen. Odotas, laitan nauhurin päälle. Tämän rouvan, Bertta Sylvia Hyttisen rituaalimurhaan, josta sinut on saatu vereksiltään kiinni. Oli sinulla ainakin kengät veressä. Huonesiivooja on mahdollisesti tapahtuman silminnäkijä, tosin hänellä on jonkinlainen jälkitraumaattinen stressireaktio, joten emme saaneet ihan täysin selvää hänen muminoistaan. Sen verran kuitenkin, että hän sanoi heränneensä lattialla mulkku suussa. Tämä mulkun jatkeena on ilmeisesti ollut ryppyinen kurppa nimeltä Pertti Karttunen. Soittaako kelloja?

Vanhan rouvan ruumiinpaloista on rakennettu tällainen erikoinen joulukoriste. Kas, tuossa on kuva. Näyttääkö tutulta. Murhassa on käytetty työvälineitä, jotka on varastettu sairaanhoitajien huoneesta. Hoitajien huone, näin sivumennen sanoen, on täynnä sinun sormenjälkiäsi. Sitten on tämä sairaanhoitaja, joka vaikuttaa vajonneen jonkinlaiseen psykoosiin. Ja kas, tämäkin hoitaja, niin vähän kuin hänen puheestaan saakin selvää, puhuu jotakin Pertti Karttusen mulkusta. Ikälopuksi kääkäksi sinulla taitaa olla yllättävän paljon vientiä?

Palataanpas joulukoristeisiin. Sinun taskustasi löytyi tämmöinen lappu. Siinä lukee MOBILE. Kyllä, se on sinun käsialaasi. Niin, mobile. Mitä oikein mumiset? Muistat jotakin, eikö niin? Kerro sedälle, kerro.

Ei, Karttunen, et saa ryyppyä, ennenkuin kerrot tälle nauhurille jotakin. Irti viinoista hullu. Perverssi vanha kääkkä. Tuosta. Vittu. Nouse nyt saatana ylös. Löinkö liian kovaa?

Tyypillistä. Yritän tehdä kaikkeni, ja sitten sinä vanha homo menet ja kuolet minun käsiini. Kuule nyt, Karttunen. Sinä olisit tehnyt samoin. Halusin sinun vain tietävän, kuinka paljon minä arvostan sinua.

--

Poliisin väkivaltayksikön johtaja Raimo Riski pyyhki hikeä otsaltaan. Hänen teki mieli mehevää sokerikuorrutettua berliininmunkkia. Aina kun häntä vitutti, hän saattoi ahmia niitä kymmenittäin. Mutta ei nyt. Tämä oli tulikoe. Tämä oli hänen viimeinen tilaisuutensa osoittaa olevansa Pertti Karttusen kaltainen nero, ja hän oli varma, että noiden munkkien syöminen oli esteenä hänen neroutensa kukkaan puhkeamiselle.

Pertti Karttunen käytti surutta viinaa, tupakkia, kahvia ja naisia, mutta berliininmunkit eivät kuuluneet hänen paheidensa joukkoon.

Raimo Riski otti huikan taskumatista, ja alkoi kasata mielessään suunnitelmaa. Kaikki todisteet viittasivat siihen, että hänen entinen pomonsa oli väkivaltaisen uransa ja muistisairauden seurauksena menettänyt järkensä. Ehkä hän ei enää muistanut olevansa poliisi, vaan samastui niihin mitä niljakkaimpiin murhanhimoisiin psykopaatteihin, joita hän oli jahdannut uransa aikana.

Tästä tulisi Raimo Riskin nerokkain ja kirkkain keissi. Hän todistaisi pystyvänsä kylmään ja tarkkaan ajatteluun, ja selvittäisi tilit Buddhan kanssa. Ja itsensä. Tämän viimeisen kenttätyön jälkeen hänet työnnettäisiin toimistoon jotain saatanan passeja leimaamaan. Niitä hän saisi leimata ainakin pari vuotta ennen eläkkeelle jäämistä. Ainakin, jos hän toivoi rahojen riittävän kaikkeen viinaan ja vaimoihin. Ei helvetti, eläkkeellähän niitä menee vielä enemmän kuin nyt. Katso nyt vaikka tuota vanhaa ukonraatoa tuossa.

Tästä tulisi Raimo Riskin nerokkain keissi ikinä. Ainakin jos tuo ukonrähjä, joka oli joskus ollut Pertti Karttunen, maailman paras poliisi, saataisiin herätettyä henkiin.

--

Raimo Riski avasi oven. Auringonvalo tulvahti käytävän ikkunoista hämärään huoneeseen. Hetken aikaa tuhannet pienet pölyhiukkaset tanssivat valokiilassa, sitten ovi sulkeutui. Ylihoitaja oli tullut sisään. Oranssi pöytälamppu valaisi työpöytää himmeästi. Ylihoitaja yskäisi.

• Olet taas polttanut tupakkaa täällä, ylihoitaja sanoi. Se on ehdottomasti kielletty. Se on asiakkaidemme terveydelle vaaraksi. Ettehän antanut herra Karttuselle tupakkaa?

Ylihoitaja Mirjam Lyytikäinen oli täällä ehdoton BOSS. Mitään ei tapahtunut, ellei hän nostanut sormeaan. Tai tapahtui tietysti yhtä sun toista, mistä ylihoitaja ei pitänyt. Esimerkiksi hän ei pitänyt siitä, että ankarista kielloista huolimatta eräät henkilöt joivat alkoholijuomia, ja polttivat terveydelle haitallisia nikotiinisavukkeita. Terveys ennenkaikkea, se oli hänen mottonsa.

Hän oli täällä ainoa nainen, jonka hame ylettyi polven alapuolelle, ja jonka uniformussa ei ollut kaiken paljastavaa kaula-aukkoa. Hänen kasvoillaan ei ollut meikkiä. Hän vetäisi nutturaa kireämmälle, ja yritti katseellaan löytää vihaamaansa miestä. Siis toista heistä.

• Missä herra Karttunen on?

• Se on pöydän alla, Raimo Riski sanoi. Epäilty sai jonkinlaisen sairauskohtauksen ja löi päänsä pöytään.

Mirjam Lyytikäinen kurkisti pöydän alle, ja siellähän se vanhus makasi. Hän tarkisti kaulavaltimosta miehen pulssin. Ukolla oli mustelma leuassa.

• Elää vielä, ylihoitaja sanoi.

• Hyvä, sanoi Raimo Riski. Olisi tutkimuksen kannalta harmillista, jos epäilty potkaisisi tyhjää.

Ylihoitaja loi Raimo Riskiin syyllistävimmän mulkaisunsa, joka olisi pelästyttänyt kenet tahansa. Paitsi tätä poliisinketaletta. Ja ehkä tuota toista, joka makasi maassa. Hän vihasi Raimo Riskiä melkein yhtä paljon kuin vanhusta. Viha on merkillinen tunne. Mitä välinpitämättömämpi vihan kohde on, sitä isommaksi viha kasvaa. Otetaan vaikka nämä kaksi poliisia. Heillä on ollut monia syitä tehdä jotakin elämässään, mutta viha ei ollut koskaan se syy. He saattoivat vaikka hakata joitain roistoja henkihieveriin, mutta siihenkin syynä oli aina rakkaus. Rakkaus heidän työtänsä kohtaan. Mirjam Lyytikäiselle tällainen asenne oli täysin käsittämätön. Nämä nuljakkeet, kytät, eivät pelänneet häntä kuten kaikki muut. Tämä sai hänet aivan pois tolaltaan.

• Mitenkähän tämän nyt ilmaisisi, Raimo Riski sanoi. En ole täydellinen poliisi, teen joskus virheitä. Mutta ei takerruta niihin pieniin virheisiin. Eihän tämä sinun hoitolasikaan ole mikään täydellinen paikka. On murhia, on sitä sun tätä. Et varmaankaan halua ylimääräistä julkisuutta tälle jutulle? Mitä nyt rikkaat asiakkaasi siitä ajattelisivat? Voin vakuuttaa olevani paras mies hoitamaan tämän homman. Tuo ruumis, eikun siis, tuo vanhus tuossa lattialla on entinen esimieheni. Tiedän miten hän ajattelee. Jos pystyt kursimaan tuon vanhan kärpännaaman kokoon, niin ratkaisen tämän tapauksen hetkessä. Emme valitettavasti voi ihan vielä pidättää epäiltyä, sillä näyttöä ei vaan ole riittävästi...

• Näyttöä ei ole riittävästi? Ylihoitaja kivahti. Tavattu rikospaikalla, pippelillä leikkiminen, kengänpohjat veressä, sormenjälkiä hoitajien huoneessa? Mitä muuta todisteita tässä muka tarvitaan?

• Nämä kaikki ovat teknistä todistusaineistoa, Raimo Riski sanoi. Tarvitaan vielä jotakin, mikä liittäisi hänet selkeästi murhaan, kuten vaikkapa tunnustusta.

• Tunnustusta? Sinähän taidat olla päästäsi vialla. Eihän tuo mies muista eilistä päivää, miten se voisi muka tunnustaa murhan?

• Noh, noh, ei hätää, Raimo Riski sanoi. Löydämme kyllä vedenpitävät todisteet. Keskity sinä vain siihen, että epäilty saadaan takaisin elävien kirjoihin.

Ylihoitaja yritti tuijottaa miestä halveksuvasti, mutta törmäsi taas tämän hajamieliseen katseeseen. Jos ylihoitaja heittäisi vaatteensa pois ja hyppäisi hajareisin pöydän päälle, tuo mies varmaan ainoastaan katsoisi häntä ilmeettömästi ja toteaisi: ”Herra antoi, Herra otti, ylistetty olkoon Herran nimi”. Tällaiset ihmiset olivat arvaamattomia. Mirjam Lyytikäinen ei pitänyt niistä.

• Tulkaa sisään vain, ylihoitaja huikkasi oven taakse.

Valokiila avautui ja sulkeutui, pölyhiukkaset tanssivat hetken. Kaksi pelokasta hoitajaa kompasteli toistensa jalkoihin, jääden kylki kyljessä ovelle seisomaan.

• Peremmälle vain, Mirjam Lyytikäinen sanoi. Pertti Karttunen on tuolla pöydän alla. Se löi leukansa pöydänkulmaan. Koittakaa saada se tolkkuihinsa. Tai no, koittakaa saada se edes samaan kuntoon, missä se oli ennen tätä niinsanottua kuulustelua. Pitäkää sitä hellästi kuin omaa lastanne, mutta, pieni varoituksen sana: älkää antako sen tökkiä itseänne millään, esimerkiksi kullilla mihinkään, kuten vaikka suuhun.